Viimeinkin päivitystä ihmisille!

Huh, voi kun tietäisitte kuinka kiireisiä me ollaan Jullun kanssa oltu viimeset puoltoista kuukautta. Yritän tässä vähän päivitellä sitä, mitä me koettiin tuossa kuukausi sitten, sillä se on kokemus, joka ansaitsee päästä blogiimme. Ollaan Jullun kanssa varmasti molemmat sitä mieltä.

Me saatiin mahdollisuus lähteä opettamaan maaseudulle musiikkia pieneen kylään nimeltään Elukwatini, joka sijaitsee n. 20km Swasimaan rajalta. Koulu oli lähinnä yläkoulun tyylinen, jossa vanhimmat oppilaat oli suunnilleen meidän ikäsiä ja luokat meni aina 12:sta saakka. Me majoituttiin Mpumalangan parhaaksi musiikinopettajaksi hehkutetun naisen luona. Heti alusta saakka me huomattiin Jullun kanssa että siinä naisessa oli jotain outoa... Ja juu, voinpa sanoa sanoa että aika jännäksihän se menikin loppua kohden.


Koulun kirjasto/musiikinluokka


Nainen oli rikas ja sen huomasi heti sen laukuista ja helyistä joita se kantoi. Ja autosta tietenkin. Nainen käytti meitä kaupassa aluksi ja vaati meitä ostamaan hänenkin ostokset, sillä hänhän ottaisi meidät omaan kotiinsa ja kokkaisi meille kerran päivässä. Olihan se ok, mutta ostoksissa oli kaikkea mahdollista vessanraikastimista sen omiin eväisiin. No, annettiins en mennä ohi, koska haluttiin olla kohteliaita. Koko puoltoista tuntia autolla ajettaessa kuunneltiin ihan tosi kovalla yhtä levyä, jossa oli jotain ooppera-aarioita ja vähän muutakin. Korvat särky, muttei kehdannu sanoa. Tämä kyseinen poltettu levy tuli meille hyvin tutuksi viikon aikana, sillä se oli ainoa levy jota kuunneltiin. Ja aina täysillä. Loppuajasta me mentiin aina ihan sekasin ku se pisti sen levyn soimaan ku ei sitä vaan enää kestäny. Käytimme defenssimekanismiamme ja hihiteltiin keskenämme takapenkillä itkemisen sijasta, vaikka se tuntu enemmänki kidutukselta.

Lisäksi ekasta illasta lähtien naiselta alko tulla aika jänniä kommentteja, kuten esim. se kysy multa ekana iltana kuinka vanha mää oon, ja sanoin no että 21. Nainen alko nauramaan ja sano "voi sinähän näytät ihan 40-vuotiaalta, sinulla on tuollainen vanhan naisen vartalo!" SIIS MITÄ?!?! Eihän siihen voinu muutaku nauraa.

Naisen talo oli suuri ja hyvin varustettu, kalterit ikkunoissa ja ovissa ja kaikkea. Vitsihän oli siinä, että meidät majoitettiin rakennukseen talon vieressä, jossa oli jonkinmoinen varasto, naisen suuri keittiö, ja vierashuone. Tuplalasiovi, ei kaltereita, kaksi sänkyä, vessa jossa ei ollut ovea (eli kun kävi asioimassa, niin pysty juttelemaan naamatusten), kylpyamme, johon tuli ainoastaan kylmää vettä ja sen reunalla oli vedenkeitin, jolla pysty lämmittämään vettä kylpyä varten. Huoneessa ei ollut vielä rakennettu välikattoa, joten oven ja katon väliin jäi pieni parin metrin rako, josta kaikki eläimet ja ihmisetkin ois päässy sisään. No, ei me valitettu, koska haluttiin olla kohteliaita. Ainoastaan sillon sanottiin jotain ku vessa ei enää vetäny ekan yön jälkeen. Sen jälkeen vedettiin se sisäpuolelta ja toivottiin että toimii! :D

Täytyy kyllä sanoa ettei nukkumisesta oikeen tullu ekana yönä yhtään mitään kun talon kolme koiraa (melko surulliset näyt) sai haukkukohtauksia vähän väliä. Ja kukkokin oli vähän sekasin ku se alko laulamaan jo neljältä, vaikkei aurinko ollu lähelläkään nousta.



Naisen toiminta oli kyllä tosi tympeää alusta loppuun, ja se vaan paheni päivä päivältä. Se vaan katos koululta omille asioilleen, ei kertonu meille mitään missä se oli tai mistä se tuli, tai montako tuntia ja mitä luokkia meidän pitäis opettaa. Sille meidän oleminen siellä oli loma hänelle, vaikka tultiin sinne musiikkikasvatuksen kehittämisen nimissä ja odotettiin yhteistyötä, jotta molemmat ospuolet voisivat oppia jotain toisiltaan.

Lisäksi se lausu meille loukkauksia siitä, että me ei muka tykätä sen tekemästä ruoasta koska ollaan hänen mukaansa totuttu syömään hampurilaisia ja ranskiksia joka päivä (!?!?!?), vaikkei oltu sanottu mitään pahaa sen tekemästä (tai sen apulaisen tekemästä) ruoasta. Päinvastoin. Lisäksi se oli sitä mieltä, että koska me ollaan ihan hullun rikkaita ja nirppanokkia, niin meitä ei varmaan haittaisi vinguttaa meidän visaa ja maksaa sen bensat. Huh. Ja tässä ainoastaan muutama asia joita se nakkeli. Vois melkeen päätellä että sillä oli ehkä mahdollisesti jotain meitä vastaan. Ja koska se oli hieman uhkaavan oloinen (heitti mm. avainnipulla oppilastaan kuoroharjoituksissa, koska se puhui vierustoverilleen), ei sille uskaltanu sanoa mitään.

Minä meinasin heittää koko leikin kesken päivää ennen oikeaa loppumispäivää, sillä en enää kertakaikkiaan kestäny sitä tilannetta ja sitä naista. Olin jo soittamassa jotakuta hakemaan meidät pois sieltä saman tien, mutta onneksi Jullu sai ylipuhuttua minut jäämään ihan vaan oppilaiden takia. Tuli kyllä kasvun paikka ku joutu nielemään kaiken ja katsomaan sivusta ku toinen ei välitä yhtään oppilaistaan, vaan kaikki mikä sille on tärkeää, on pokaalit, joita oppilaat hänelle kuorokisoissa tuovat.

Oppilaat näytti kävelevän noin 6-7km matkan kouluun ja takasin, eli maalla oltiin tosiaankin.




Oppilaat oli alusta alkaen mukavia. Lapset ja teinit on kaikkialla samoja. Oli se sitten Etelä-Afrikan tuppukylä tai Jyväskylä. Niiden kanssa meillä meni tosi hyvin. Meille yllätyksenä tuli kuinka vähän opettajat tietää musiikinteoriasta, vaikkei ne tunnu oikeen mitään muuta kuorolaulun ja yksinlaulun lisäksi opettavan ainakaan siinä koulussa. Me haluttiin opetuksessamme innostaa oppilaat soittamaan ja laulamaan, käyttämään instrumentteja ja avartamaan heidän omia näkemyksiään musiikista. Vaikka opettaminen oli vaikeaa oppilaiden heikon musiikintietämyksen ja materiaalin (soittimien/kirjojen yms)puutteen takia, se anto meille molemmille todella paljon ja oltiin tosi onnellisia kun nähtiin se kipinä, joka niissä syttyi ja kasvoi joka päivä. Vois sanoa että yksi hienoimmista kokemuksista.



Meidän opetus huipentui ehdottomasti perjantain, viimeisen päivän aamunavaukseen, johon me oltiin koottu porukka esiintymään "Stand by me" niminen biisi. Kaikki instrumentit mitä vaan löyty koululta (eli 2 kiipparia ja monta soittajaa yhtä kohden, 2 mbiraa jotka oli meidän, 2 djembeä ja 1 marimba)kasattiin yhteen. Yleisöä oli ku pipoa, eikä niille riittäny ainoastaan kuulla laulu, vaan kaikki halusi lopussa osallistua, joten vedettiin biisi uudestaan niin että kaikki sai laulaa kertosäkeessä. Olihan se hienoa kun 800 oppilasta laulaa yhdessä ja voi että millä antaumuksella!



Lähteminen oli vaikeaa, niinku voi kuvitella. Ei ainoastaan meille, mutta myös oppilaille. Se kyllä oli aika shokki, kun niille tuli ihan itku viimesenä päivänä. Kyllä siinä melkeen itelleki tuli.

Meidän emäntä vaikutti kuitenkin lopen tyytyväiseltä kun me lähdettiin. Täytyy kyllä sanoa ettei sitä tullut suuri ikävä.