Matkatarinoita opus nro 2

Halusin jakaa vielä tämän oman matkani finaaliosan kaikkien kesken, koska sehän oli jälleen kerran hyvin jännittävä seikkailu loppuun asti.Olen tässä miettinyt moneen kertaan että miten se voi olla mahdollista että jotenkin nämä matkat Afrikkaan ja takasin eivät vaan oo voinu mennä sujuvasti. Sanoinki kaikille että en huokaise helpotuksesta ennen ku istun liikkuvassa koneessa koska mulla on vähän skeptiset ajatukset asioiden toimimisesta Etelä-Afrikassa. :D

Mistä ikinä sitä lähteekin näin pitkän ajan vietettyään niin huomaa ettei se matkalaukku mene helposti kiinni. Sain kyllä kaiken mahdollisen avun kämppiksiltä ja Jullulta että sain tavarat mahtumaan laukkuihin. Tulos oli se, että isossa matkalaukussani oli 7kg ylimääräistä ja sen lisäksi mulla oli kolme käsimatkatavaraa (djembe jonka sisään ja ympärille olin tunkenu vaatetta, läppärilaukku joka oli täynnä läppärin lisäksi kirjoja ja cd-levyjä ja sitten 11kg painava cabin baggage), jotka paino yhdessä 18kg (säännöt sano että 8kg saa olla). Halusin yrittää kuljettaa tavarat näin, sillä kuulin että ylikilot ovat kalliita. Ja olivathan ne.

Ennen matkatavaraselvitystä Johannesburgissa oli piste, jossa punnittiin kaikki matkatavarat. Menin iloisen näköisenä siihen (olin ihan paniikissa) ja virkamiehet totesi että mulla on 7 kg ylimääräistä isossa laukussa ja että se piti maksaa. Sen jälkeen käsimatkatavarat piti punnita ja jotenki ihmeen kaupalla ne päästi minut menemään, vaikka mulla oli ihan liikaa kiloja niissä. Ehkä niitä alko säälittää ku ne tiesi että joutuisin maksaan itteni kipeeksi.

Menin maksamaan ylikilot tiskille mutta kappas vaan, mun kortit ei toiminu!!!! Ja käteistä ei ollu enää yhtään! Siinä vaiheessa alko iskeen sellanen pikku paniikki, koska ne sano että jos et pysty maksamaan, joudut jättään 7 kiloa pois laukusta. Ei auttanu ku mennä automaatille. Siellä sattu oleen sellaset rajotukset, ettei pystyny nostamaan ku 1000 randia kerran yhdellä kortilla koko lentokentältä. Onneksi mulla oli kaks korttia niin sain tarvittavat rahat, eli 2000 randia, mikä oliki se hinta matkatavaroista. Asia hoitui taas kuin ihmeen kaupalla mutkien kautta ja pääsin tekemään lähtöselvityksen.



Tämän jälkeen huokasin helpotuksesta koska luulin siinä vaiheessa että tämähän on nyt sitten tässä. Kävin syömässä ja sen jälkeen valuin rauhassa turvatarkastukseen. Vähän matkan päässä huomasin että edessä ois jälleen punnitus käsimatkatavaroissa-PAHA JUTTU! Kävin nurkan takana äheltämässä läppärilaukun vetolaukun sisään että näyttäis siltä ettei mulla ois paljon tavaraa. Yritin livahtaa punnittajan ohi mutta se keksi mitä yritin ja huuti minut takaisin. Paniikki alko taas hiipiä sisimpään... Tässä keskustelu jonka kävimme miehen kanssa:

Mies: "Tämä laukku painaa 16kg!!!!! Ei ei ei ei, ei tämä käy."
Minä: "Mutta mulla on läppärikin siellä sisällä."
Mies:"No otapa se sieltä sitten pois niin punnitaan uudestaan!"
Minä: (otin läppärin pois ja tiesin olevani pulassa)
Mies:"11kg!!!! Tässä on kuule neiti ihan liikaa. Etkö näe että tuossa sanotaan että 8kg on sallittu? Sulla on 3 kg liikaa."
Minä:" Mutta nämä punnittiin jo kerran ja sanottiin että asia on ok. Oon maksanu jo ylikiloista, haluatko nähdä kuitin?"
Mies:"Niin mutta säännöissä sanotaan että 8kg ja sinulla on 3kg ylimääräistä. Ja minun työni on valvoa sääntöjä."
Minä: (aloin jo vääntään vähän itkua)"Mutta mulle sanottiin... Oon opiskellu täällä puol vuotta ja haluaisin vaan viedä tuliaisia kotiin ja muistoja tältä ajalta...tykkäsin maasta ja mulla on ollu ihan mahtavaa ja nyt tämän menee pieleen..."
Mies:"No mitä sinä tekisit tässä mun tilanteessa?"
Minä:"No...päästäisin minut menemään tämän kerran..."
Mies:(hiljaa vähän aikaa)"No..en halua että sinä itket kun lähdet täältä pois.. en minä tykkää itkettää ihmisiä..mene nyt tämän kerran..mutta ens kerralla sitten.."
Minä:"Voi kiitos ihan hirveästi! Olet todella hyvä mies. Arvostan tätä suuresti. kiitos paljon!"

Ja sitte menin hyvin vikkelästi pois ennen ku se muutais mielensä. :D

Siinäpä sitten odottelin konetta flunssaisena ja kymmenen minuuttia ennen ku koneen piti lähteä taululle ilmesty DELAYED. Kone oli myöhässä yli 2 tuntia. Olin että tämä ei taas voi olla totta. Tuleeko paluumatkasta samanlaista hässäkkää ku menomatkastakin? Joudunko taas juoksemaan kentän läpi? Todennäkösesti en ehdi koneeseen. No eipä siinä auttanu. Onneksi kone sentään lähti Johannesburgista koska sinne en ois jaksanu jumittaa.

Saavuin Muncheniin niin että aikaaa vaihtamiseen jäi 35 minuuttia. Lähdinpä yrittämään kuitenki. Kysyin ihmisiltä minne pitäis mennä ja kaikki vaan sano että no voithan sää yrittää mutta et todennäkösesti ehdi. Juoksin ihan hirveetä kyytä terminaalista toiseen ja portille - Finnairin tiskillä ei ollu enää ketään. Menin info-tiskille ja hikimärkänä yritin sössöttää että menikö ne jo? Täti soitti jonneki ja sano että joo, just kone lähti. Myöhästyin 5 minuuttia. Kysyin että mitäs nyt pitäis tehdä? Täti sano että pitäis varmaan yrittää selvittää joku uus lento. Se siinä vähän aikaa näppäili jotain. Ajattelin että nyt pitää pistää kaikki peliin ja käytin kaiken säälittävyyteni mitä sain itsestäni puristettua. Sain mahtavat kyyneleet aikaseksi ja sopersin tädille että "mää vaan oisin niin halunnu päästä tänään kotiin...." Täti vähän häkelty siitä tunnekuohusta ja jo alko asiat hoitua nopsaan. Täti sano rohkasevasti: "Kyllä me kuule sinut yritetään tänään saada kotiin! Älä huoli. Tässä kirjotan sulle nyt lapun että täältä infosta luvattiin että tämän tytön pitää päästä seuraavalle lennolle suomeen, tässä on koodi. Ja annat tämän lapun sitten sille ja sille henkilölle. Kyllä nämä asiat hoituu!!"
MAHTAVAA!!! :D Ja sitte pääsin lennolle pari tuntia myöhemmin.

Vähän kyllä pelotti että sanoisko ne jotain mun käsimatkatavaroista ku mun uudessa lentolipussa luki että MAX 1 HANDLUGGAGE 7KG. :D Pääsin lennolle ja oli mahtava fiilis! Vieressä istu saksalainen keski-ikänen mies jonka kanssa sitte parannettiin maailmaa ja juotiin viiniä ja kaljaa. Oli mahtavaa olla matkalla kotiin ja kippisteltiin sille asialle pari kertaa. Seki oli onnellinen mun puolesta.

Kotiin on mahtava tulla aina. Lentokentällä Juho oli vastassa ja saatiin murahteluja osaksemme kun tukittiin suutelossa yks oviaukko josta ihmisten piti kulkea. Kaikki jurottajat ei vaan ymmärrä jälleennäkemisen riemua. Automatkan ajan katselin vaan ikkunasta ulos ja mietiskelin että kylläpä täällä on tosi kaunista. Sitä katsoo maata eri silmin. Jyväskylässä hälytyskellot soi päässä kun jätettiin tavarat takakonttiin. Voiko ne tosiaan jättää takakonttiin? Onko se turvallista? No tottakai se on turvallista. :)

Kotiovesta sisään tullessa on hieno huutaa "Äiti mää oon kotona!"

-Emu-

Mitäs sitten tapahtuikaan?

No on kyllä taas ollu hektistä, sanoisinko. Ja kaikenlaisia ylläreitä on jälleen tullu tielle. Se on kumma että niitä ylläreitä aina vaan riittää. Ylläreitä sarjassamme T.I.A.

Tässä pari viikkoa sitten mulla oli henkisesti erittäin rankka jakso. Kaikille kämppiksille ja kavereille täällä tuntu Afrikka aukovan päätään jos jonkinmoisella tavalla ja tapasin harva se päivä jonkun itkemästä (itseni mukaan lukien) pöydän äärestä että miten tämä maa ja ihmiset voi olla tällasia. Monilla on ikäviä kokemuksia huijatuksi tulemisesta eri asiayhteyksissä. Voin kertoa tähän omia tarinoitani siitä miltä tuntuu tulla huijatuksi, eikä pysty itse asialle mitään, vaikka näkee asian tapahtuvan ihan silmien edessä. No niin.

1. Tämä sattui pari kuukautta sitten. Oltiin suomalaisvieraiden kanssa syömässä isolla porukalla ja jouduttiin ottaan taksi, koska meitä oli niin paljon. Minä ja Jullu tultiin täältä Hatfieldistä ja vieraat eräästä hotellista, joten me matkustettiin Jullun kanssa kaksin pieni pätkä, ehkä noin 3-4 km yhteen suuntaan.

No, huomattiinpa sitten siinä, että taksikuski oli vähän "pihalla" että missä mikäki paikka on. Yleensä tollaselle matkalle voi varautua maksamaan 30-40 randia, eli 10 randia km. No, kappas vain sentään, maksettiin 70 randia hotellille ja siitä 90 randia ruokapaikkaan. Hoksasin, että taksikuski kiersi aivan turhan kauan kautta muttei siitä jaksanu tehdä suurta numeroa. No, tullessa ruokapaikalta hotellille taksi maksoki jo 120 randia. No mullahan alko mennä siinä sitte hermot ku oltiin Jullun kanssa siinä sitten loppupätkä kahdestaan. Kysyin taksikuskilta että tiedätkö että mihin sun pitää mennä nyt. No se sano että no voit neuvoa jos haluat. Ja minähän aloin neuvomaan ku oli suunnilleen selvillä että miten tämä Pretoria toimii.

Viimenen sana multa oli että sitte kun Duncan street tulee vastaan niin käännyt sinne. No sehän pässäytti ohi ja yhtäkkiä huomattiin olevamme uhkaavasti nousemassa moottoritielle rampin kautta. Siinä vaiheessa Stolpin tytöllä meni hermot ihan lopullisesti ja huusin täysiä että NYT H**** PYSÄYTÄT JA PAKITAT TAKAISIN SINNE MISSÄ MENIT VIKAAN JA SULJET MITTARIN!!! No, taksikuski teki onneksi niin kuin sanoin, paitsi ettei se sulkenu mittaria. Ei kukaan taksikuski oikeasti ole noin vajaa. Se tiesi täysin mitä se teki että sais nyhdettyä meiltä viimesetki rahat. Eli fiksuhan se oli. Ei muka tienny että minne pitäis mennä. Matka siis suomalaisten hotellilta takasin makso jotain 150 randia. Iskin satasen ja vähän päälle taksikuskille ja sanoin että enempää en maksa ja häivyin Jullun kanssa autosta.

Täällä ei siis voi luottaa edes takseihin. Siis tilaustakseihin.

2. No tulipa aika mulle maksaa vuokra tästä residenssistä. Ensinnäkin voinpa sanoa, että tullessani mun huoneen lattiassa oli iso reikä, raportoin asiasta residenssin johtajalle (tai joku sellanen se on) ja SE REIKÄ ON EDELLEEN SAMASSA PAIKASSA. Ihan sama. Tämä oli vaan sivuhuomautus.
Mutta siis, vuokran maksu. Nämä ihmiset täällä olivat fiksusti pistäneet hyväksymiskirjeeseen että 1800 randia kk. No, meninpä sitten maksupaikalle ja sanoin että 1800 randia kertaa viis kuukautta. No nehän sitte sano, että eiiiiiii, ei se mitään 1800 randia oo, vaan se on noussu 2500 randiin kuukausi. Siinä vaiheessa olin taas että no taas sitä mennään T.I.A:n messissä. Sanoin, että ei, minulle on informoitu 1800 randia kuukaudessa, eikä se noin vaan voi muuttua. No mutta AFRIKASSA SE VOI MUUTTUA IHMISET! No, sanoin etten suostu maksamaan ja sitten täti soitteli kahteen paikkaan ja sano että hän on nyt yrittäny, mutta ei onnistu. Sanoin että minne mun pitää mennä? Ne ohjas minut toiseen paikkaan ja sanoin toiselle tätille asiani. Onneksi tätillä oli tosi toimiva vastaus tähän ongelmaan:

Täti: "Kuule, sulle on lähetetty 2009 vuoden kirje, ja nyt on 2010 vuosi. Vuokra on muuttunu"
Minä: "No miksi ihmeessä te olette sitten lähettäny minulle 2009 vuoden kirjeen?!"
Täti: "No koska sillon ei vielä ollu varmistunut nämä uudet hinnat."
Minä: " NO MIKSI KUKAAN EI INFORMOINU MUA TÄLLASESTA MUUTOKSESTA ETUKÄTEEN ENNEN KU TUUN PAIKAN PÄÄLLE? Teidän velvollisuus on informoida ihmisiä heti kun asiat muuttuu, ette te voi vaan sanoa mulle jotain summaa, joka yhtäkkiä onki 700 randia enemmän ku mitä oli sovittu alussa"
Täti: "Katsotaanpa sitä kirjettä....No niin, tässä kirjeessä sanotaan, että +/-1800 randia. Näetkö?"
Minä: "Tuo on kai hyvä vitsi? +/- 1800 randia. Eli voitte sanoa minkä hinnan vaan ihmisille ja oletatte että ne maksaa sen mitä sanotte? Mistä minä tiedän että mikä on oikea hinta?"
Täti: "Voi hyvänen aika sun kanssasi!" *naureskelua*
Minä: "Miten sitten voi olla mahdollista että yksi mun kämppis lähti 2 viikkoa sitten samasta talosta, eri huoneesta, ja se makso 1800 randia kuussa?"
Täti: " Ei voi olla noin, minä soitan eräälle joka tietää... No hei, paljonko tämä vuokra on..?...Joo, kyllä... minä yritin tälle neidille sanoa, muttei usko... sano sinä."
Minä: "Haloo. Joo, sitä mitä soittelen että miten voi olla että kaveri maksaa 1800 randia ja multa pyydetään ensin 2500 randia ja sitten se laskee 2060 randiin jotenki kummasti?"
Puhelintyyppi: "Katsos, sinä maksat viideltä kuukaudelta ja kaverisi maksoi neljältä."
Minä: "Siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että pyydätte eri summia eri ihmisiltä ja tuntuu että keksitte noita hintoja omasta päästänne. Ja meitä ei informoida siitä miten paljon pitäisi maksaa."
Puhelintyyppi: "Se sun kaveri makso 2060 kuukaudelta."
Minä: "No se sanoi maksaneensa 1800 randia. Joku tässä valehtelee."
Puhelintyyppi: "se on 2060 randia kuukaudelta."
Minä: "Aha." (En vaan jaksanu enää)
Täti: "No, onko asia nyt selvä?"
Minä: "Ei, koska joku tässä nyt valehtelee."
Täti: "minä en voi auttaa enempää."
Minä: "Aha. No heihei sitten."
Täti: "HEIHEI OIKEIN HAUSKAA PÄIVÄÄ!"
Minä: " %&¤#%!/#¤"

Ja sitten maksoin kaiken 2060 randilla ja tuli hyvin paha mieli. Mutta minkäs teet?

Mutta onneksi tässä on ollut kaikenlaista hauskaakin meneillään!! Mun synttärit oli ihanat, kämppikset ja Jullu oli järjestäny mulle ylläripyllärijuhlat, ja ne oli kokannu mulle ruokaa ja sain myös Jullulta lahjaksi "Eve"-nimistä kuohuviinia. Sitten meillä oli pyjamabileet meidän talon ja Jullun voimin, katottiin joku ihan kamala teinielokuva jostain rullaluistelujengistä tai jotain (uskokaa pois). Sitten me nukuttiin porukalla mun huoneessa ja voinpa sanoa ettei oo täällä vielä niin hyvin nukkunukaan! Jotenki toisten ihmisten läsnäolo rauhotti unta. :)




Viime perjantaina lähdettiin käymään Johannesburgissa tutustumassa yhteen kouluun, jossa meillä oli jo ennestään tuttu naama opettamassa Marimbojen maailmaa ja musiikkia. En oo kyllä niin hienoa koulua ennen nähny. Siellä oli kaikki mahdollinen mitä ihminen toivoa saattaa ja hehtaareja oli aika monta. Mutta oppilaat joutuu pulittamaan vuodessa 80 000 randia siitä kaikesta hyvästä. Huh. :) Käytiin myös tutustumassa Origin Centeriin, jossa oli esillä jos jonkinmoisia pääkalloja ihmisen alkuajoilta nykypäivään ja historiaa eri heimojen perinteistä ja leviämisestä eri puolille Afrikkaa.




Samaisena iltana meidän kuorolaiset oli järjestäny meille jäähyväisylläripyllärikekkerit joissa oli myös kivaa!! Tosi kivaa. Grillailtiin, syötiin lehmänmaksaa ja lihaa ja pappia käsin ja tanssittiin. Ja saatiin lahjaksi kuvia ja Choralen livetaltiointi.





Nyt on tosiaan mulla enää viikko jäljellä ja voin kyllä julistaa kaikille että on kivaa tulla takaisin Suomeen ja kotiin! Teitä kaikkia on ollu ikävä! Mutta toisaalta tämä kokemus täällä on ollu hyväksi mulle ja mun kärsimättömälle luonteelleni.

Yritetään vielä päivittää sellanen yhteenveto kaikesta siitä mitä on jääny käteen, ja Jullu tietenki jatkaa sitte omia päivityksiään kun mää oon menny. Mutta tässä nyt vähän vinkkiä siitä mitä täällä on meneillään ja mitä on ollu meneillään.
Me ollaan melko kiireessä nyt nämä viimeset päivät illallisten merkeissä eri ihmisten kanssa ja sitten viikonlopuksi ollaan lähdössä Free Stateen, Vaal Riverille. Jonneki. Ei mitään hajua. Mutta yks meidän opettajasta vie meidät sinne. Kiva lopetus tälle reissulle. :) Mun kohdallani. Mutta kyllä mulle tulee salaa Jullua ikävä. En kyllä kerro sille.

Ei muutaku kuulemisiin!!

-Eve-

Coast to coast

Sunnuntai 25.4.2010

Nyt on hyvä aika tutustuttaa kaikki kirjainyhdistelmään T.I.A. This. Is. Africa. Sovitaan tapaaminen, ketään ei tule paikalle. T.I.A. Jos joku sattuu paikalle, on hän ainakin tunnin myöhässä. T.I.A. Tietokoneen vie korjaamoon, se tulee rikkinäisempänä takaisin. T.I.A. Pyydät yhtä pahvilaatikkoa kaupasta, kotiin päästyäsi vartija ilmoittaa että portilla odottaa kotiintuloreittiäsi seurannut mies pahvilaatikkokasan kanssa odottaen oletettavasti maksua. T.I.A.

Ja tässä on vasta tämän viikon parhaita paloja "This is Africaa". En tiedä pitäisikö selitys "tämä on vaan tätä Afrikkaa", jotenkin helpottaa sitä mielipahaa mikä syntyy ei-afrikkalaiselle yhden kokonaisen maanosan omasta näkökulmastani joskin leväperäisenä näyttäytyvästä luonteenpiirteestä. Jotkin tapaukset ovat sattumia, ja toki ryssitäänhän noita tietokoneita Suomessakin. Jotenkin noita "sattumia" osuu täällä kohdalle vain huomattava määrä enemmän. Aika paljon enemmän tulee siedettyä tapauksia, jotka ei omaan opittuun kayttäytymismalliin sovi. Pienet asiat, kuten jonoissa seisoskelu kasvattaa vain mukavasti luonnetta, eikä se aina pahasta ole. Sen sijaan asiat, joihin sidotaan toisia osapuolia, eikä annettuja lupauksia sitten pidetäkään, synnyttää mulle ainakin tarpeetonta mielipahaa. Yhtenä esimerkkinä tästä meneillään oleva viikonloppu, joka on eristyislaatuinen siinä mielessä että sitä seuraavat maanantai ja tiistai ovat myös lomapäiviä. Vieläpä kun perjantaisin ollaan Even kanssa vapaita opinnoista, yhteenlaskettuna vapaita kertyi yhteensä mahtavat viisi. Ja kun kerran meillä alkaa Even lähdön lähestyessä yhteinen aika loppua, ajateltiin että tässäpä mahtava viikonloppu lähteä yhteen "matkat, joita täytyy tehdä ennen maasta poistumista"-listan kohteista.

No, ensiksikin vapaata viikonloppua tuli täyttämään perjantai-illan kuoron sosiaalitapahtuma. Eli mennään leffaan etc. Eikä siinä vielä mitään. Yksi päivä pois, neljä vielä jäljellä. Seuraavaksi kaverimme Johannesburgista ilmoitti että on tulossa meidän luokse viikonlopuksi. Siinä sitten kirottiin menetettyä viikonloppua, mutta tyydyttiin Even kanssa kohtaloomme. Tämä ärsytys oli kuitenkin vielä lievää sen rinnalla mitä oli tulossa. Perjantaina odotettiin leffateatterin aulassa muita kuorolaisia paikalle ja lopulta yllätys-yllätys me suomalaiset edustettiin kolmasosaa koko paikalle vaivaantuneesta joukosta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perua koko tapahtuma, sillä alunperin osaksi lippujamme sponsoroinut teatteri ei halunnut järjestää meitä muutamaa vaivaista katsojaa varten yksityisnäytöstä. Puuh. Seuraavana aamuna odotti uusi yllätys kun Eve sai tekstiviestin kaveriltamme, joka ilmoitti ettei tulekaan luoksemme. T.I.A.
Eritoten ei edes sapeta se että 'menetimme' pitkän viikonlopun. Se lähinnä vain luo ääriviivat ärtymykselle. Eniten ärsyttää se, että ihmiset eivät pidä kiinni sanoistaan. Ja sitten ottavat kevyesti äkilliset mielenmuutokset, ja sen että joku muu on ehkä luopunut omastaan toteuttaaksen 'yhteisen edun'. Ehkä eniten sapettaa kuitenkin se oma hyväuskoisuus, ettei osaa aina sanoa vastaan ja tehdä niin kuin itse huvittaa. Sillä se ei edes loukkaisi täällä, vaan on yhtä lailla osa kulttuuria. Enkä nyt väitä että ihmiset täällä olisivat kevytkenkäisiä tai itsekkäitä. Se on vaan varmaa, että tässä maassa luotetaan omaan ja Jumalan sanaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Maan/maanosan tapa hoitaa aioita ei aina vain iskostu sinisilmäiseen suomalaiseen. Ehkä Suomessa täkäläiset kiroasivat sitä, että joka sana otetaan niin pirun tarkasti. Maassa maan tavalla.

Tästä vallitsevasta henkisestä tilasta ja ulkoisesta sään harmaudesta onkin mukava siirtyä lomantakaisiin aurinkoisiin muistoihin. Meille Even kanssa loma alkoi jo henkisen paineen vapautuessa Mpumalangasta pala(u)t(u)essa. Muutaman päivän päästä siitä, keskiviikkona 24.3., Jenny ja Juho saapuivat ottamaan osaa Etelä-Afrikan valloitukseen. (B.t.w. Edellinen päivä oli yhtä T.I.A:ta mm. kyydityksen järjestämisen suhteen. Maassa kun ei ole julkista liikennettä. Mutta se tarina jääköön suulliseen kiertoon. En ota sitä tähän pilaamaan kultareunuksisia muistoja lomasta…:D) Jenny ja Juho tulivat aluksi opettelemaan pariksi päiväksi Pretorian tavoille. Toisin sanoen raahasimme raukkoja meidän opintojen, esiintymisten ja iltavientien mukaan, kunnes perjantaina lähdimme yhdessä minibussilla Johannesburgin kautta Durbaniin. Yksinkertaisuudessaan koko matka koostui siitä, että lähdimme kiertämään etelärannikkoa akselilla Durban-Kapkaupunki reittiin erikoistuneella Baz-bussilla. Matka toimi erinomaisesti tarkoituksessaan rentouttaa mielemme, sillä kaikki oli valmiiksi suunniteltu, pysähtymisetapit lyöty lukkoon ja kaikki hostellit varattu ennakkoon. Durbanissa vietimme kolme yötä tavaten viime vuonna vaihdossa ollutta Izeliä ja hänen veljeään Christoffia sekä yksinkertaisesti nukkuen edellisten viikkojen väsymystä. Durbania jäi käteen värikäs historia ja suurin Intian ulkopuolinen intialaisväestö. Muuten paikka jäi meille pintakäsittelyyn, mutta oli ainakin hauska päästä mukaan Izelin ja kumppaneiden braai-iltaan ja käristellä vaahtokarkkeja nuotiossa.



Durbanista suuntasimme Coffee Bayn paratiisiin, jonne tie ei ollut reikineen maailman mukavin, mutta ehdottomasti kärvistelyn arvoinen. Coffee Bay oli sivummassa turisteista ja tarjosi mahtavan sijan luontoretkeilylle ja chillailuun ja tutustumisen muihin maailmanmatkaajiin. Eve valitettavasti vaan sai osakseen flunssan ja joutui nauttimaan lähinnä oman hut:in (=olkikattoinen majan) sisäilmasta. Me Jennyn kanssa otettiin ilo irti hostellin tarjoamista ajanvietteistä ja ensimmäisenä päivänä lähdettiin neljän tunnin patikkaretkelle rannikkoa pitkin "reiälle seinässä" (englanniksi "hole in the wall" antaa paremman kuvan ja kuulostaa vähemmän ohjelmaformaatilta). Kyseessä oli siis luonnonmuodostelma, jossa merestä kohonneeseen kallioon oli muodostunut aukko. Patikoinnin jälkeen syötiin grillatut voileivät ja mä lähdin vielä uimaan "reiälle" muutaman muun kokelaan kanssa. Oppaamme varoitteli merenkäynnistä, joka kuulemma oli erityisen kova, ja antoi vain parhaille uimareille luvan hypätä. Vaikken ensin lähtölupaa saanutkaan, pienen taivutuskeskustelun jälkeen sain lähtölaskennan hypätä ja sinne ponnattiin. Huh. Seuraavana päivänä, joka oli myös viimeisemme, lähdettiin Jennyn kanssa testaamaan aallot ja itsemme surffaustunnin muodossa. Eihän siitä juuri mitään näkemisen arvoista tullut, kun suurimman osan vain ajasta nieli suolavettä ja vältteli rantautumasta, mutta uskomattoman hauskaa oli!!





Paljon aikaa lomasta kului matkustamiseen, eikä ihme kun kilometrejä tien päällä kertyikin yli 2000. Toisaalta kuitenkin bussin kyydissä sai levätä seuraavaa kohdetta varten, eikä tarvinut itse huolehtia perille löytämisestä.
Illalla saavuttiin pakolliseen välipysähdykseen Port Elisabethin (haisevaan) hostelliin. Aamulla ihastuttava kanssa-asuja tarjosi maidot aamukahviin ja se taisi olla koko paikan kohokohta. Lahdettiin nimittäin aamulla aikaisin jatkamaan matkaa Nature's Valleyhin, The Cragsiin. The Cragsista löytyi ihastuttava ekoperiaatteisiin nojaava hostelli, jonka terassilta avautui henkeäsalpaava metsämaisema. Paikan parasta stand-up-komiikkaa tarjosi eräs asukeista, hevonen nimeltään Jerepigo, joka ei selvästikikään ymmärtänyt omaa eläimellisyyttään vaan epätoivoisesti puski itseään sisälle taloon. Omistajaa vaan ei naurattanut yhtä paljon kuin meitä, kun matkalla olohuoneeseen Jerepigo rikkoi terassia koristaneen ison vaasin. Ups. Eve edelleen kipuili flunssan kanssa ja halusi jo tavata lääkärin. Luontoihmisinä hostellin väki ei vain tuntunut ymmärtävän tilannetta, vaan yritti käännyttää Even luonnonyrttien pariin. Kuulemma muun muassa juuri silloin uunista tuleva "marikakku" olisi vastaus ongelmiin. Onneksi Eve pääsi lopulta lääkäriin, välttyi kakulta ja lopulta pöpökin alkoi tehdä lähtöään.



Mulla taas oli fiksaantunut ajatus maailman pisimmästä benjihypystä Bloukrans sillalta jo Coffee Bayssa, jossa sitä suositeltiin mulle heti "hole in the wall"-hypyn jälkeen. Sattumalta hostellimme sijaitsi sillan lähistöllä ja niinpä tiesin heti, että nyt tai ei koskaan. Jenny ei paljon mukissut vastaan, joten otin sen täytenä hyväksyntänä, että molemmat mennään hyppäämään. Niinpä me sovittiin itsellemme kyyti sillalle, maksettiin hypyt ja päästiin sisätiloihin katsomaan muita hyppääjiä ja viimein Jenny plurauttaa "emmä voi tehdä tätä, mulla on kauhea korkeanpaikankammo". Haha. Lopun voi arvatakin. Kivuttiin sillalle ja aika piakkoin Jenny oli hyppyvuorossa (mikä oli täysi yllätys, sillä mä olin ilmoittautunut ensin). Jenny oli ihan kuutamolla, kun miehet sitoi jalat ja hyppyytti reunalle. Siitä sitten pienellä tuuppauksella tyttö lensi jo ilman halki vuoristosolaan. Mua jännitti enemmän Jennyn puolesta kuin itseni, varsinkin kun Jenny oli valitellut selkäänsä ja pelkäsi mitä sille käy. Ilmalento oli kuitenkin niin pitkä, 216metriä, että naru jousti hyvin eikä varsinaista toksähdystä koskaan tullut. Lopulta katseltuani muiden hyppäystä reilun tunnin verran otettiin mutkin vuoroon. Reunalla ei paljon ehtinyt jännäämään kun muut valmisteli naruja ja viihdytti, mutta heti hypättyäni (/tuuppauksen voimasta tiputtuani, tiedä kumpi) tunne oli aivan uskomaton. Lyhyen, mutta hetken pysäyttävän hetken vaistot huuti hallelujaa, mutta järkeilin mielessäni että 'jalat on kiinnitetty naruun, eikä tässä kuinkaan käy!!'. Huippua!

Samana päivänä tehtiin Jennyn kanssa myös pieni patikkaretki vesiputoukselle, josta palatessamme polulle sattui käärmeenpoikanen. Tietysti molemmat käärmepelkoisina ruvettiin polkemaan maata raivoisasti koko loppumatkan. Varmaan huvittava näky. Muuten matkalla villieläinten bongaaminen jäikin vähemmälle. Niinpä safarinkorvikkeena vielä aamulla herättiin Jennyn kanssa retkelle Monkey Landiin. Siellä yllätykseksemme opastetun kierroksen apinamaailman asukeista meille veti suomalainen nainen, joka teki vapaaehtoistyötä viereisessä 'Special Monkey Homessa'. Suomalaisiin muuten törmäsi harvoin. Kuulimme muista suomalaisista, jotka olivat joskus muinaishistoriassa kulkeneet reitillä. Terveisiä Annille ja Iinalle ;).



Knysnaa olimme Even kanssa saaneet kuulla hehkutettavan useasti, mutta ainakin mun mielestä paikalla oli vähän tarjottavaa. Lisäksi sattui olemaan pääsiäispäivä, joten paikat olivat enimmäkseen kiinni. Kapkaupungin läheneminen alkoi näkyä myös turistien määrässä ja hinnoissa. Esimerkiksi aiemmasta 40randin (n.4e) surffitunnista olisi Knysnassa saanut pulittaa jo 300randia (n.30e). Yhden yön jälkeen matkasimme Mossel Bayhin. Siellä varsin viihtyisää hostelliamme isännöi varsin mielenkiintoinen hemmo. Bisnesmiehenä isäntä tiesi kyllä millä keinolla rahat väännettiin matkailijoilta. Kehtasi jopa olla tarjoavinaan drinkkejä ja sitten vielä laskuttaa perästä. Hah. Varsinainen T.I.A oli samaisena iltana kun isäntä oli tarjoilevinaan juomia ja sitten itsekin nauttineena lähti autollansa kyyditsemään meitä merinäköalapaikalle. T.I.A. Mossel Bayn kauniissa merimaisemissa huimapää-parivaljakko Saksholm-Stolp päätti hypätä tandem-laskuvarjohypyt! Jäätiin petäjäiset siinä ihan ymmyrkäisiksi, mutta niin vaan alas tulivat. Eve saa enemmän kertoa kokemuksestaan toiste, kun en ollut sitä näkemässä enkä tuntemassa. Ei muuta kun respect.



2,5 viikon matkasta viimeiset viisi päivää vietimme Kapkaupunkin vilskeessä. Kaikessa suuruudessaan kaupunki tuntui vaikealta selättää. Niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa. Lisäksi kiertelyä haittasi lomasesonki ja sen tuoma ihmispaljous. Ensimmäiseksi halusimme hoitaa alta pois pakollisen Pöytävuori-kierroksen, mutta kuinka ollakaan päästessämme vuoren juurelle silmiemme alla avautui satojen metrien jono. Päätöstä ei voinut enää kiertää, varsinkin kun ihmisrysä olisi sama lomamme jokainen päivä, niinpä jonotimme kiltisti useamman tunnin. Lopulta ylöspääsy osti takaisin kaiken jonottamamme ajan, sillä maisema ylhäältä oli sanoinkuvaamattoman upea. Ylhäältä tuli tarkastettua myös Robben Island, jonne mielenkiintoa olisi ollut lähteä käymään, mutta joka oli koko loppuviikon täyteenvarattu. Loppupäivä kului vaellellessa Long Streetillä ja poiketessa kauppoihin. Ja koska viinintilat kuuluvat olennaisesti Western Capen maisemaan ja luonteeseen, oli viininmaistelu retki päätetty toteutettavaksi jo ennen koko Etelä-Afrikkaan tuloa. (Tarkemmin sanottuna retki päätettiin jo sinä päivänä kun Lonely Planetin South-Africa, Lesotho & Swaziland -opas tipahti Jyväskylän opiskelijakämpän postilaatikkoon.) Niinpä suuntasimme Juhon lähdettyä perjantaina 9.4. hostellin järjestämälle viininmaistelukierrokselle. Kaksi ensimmäistä paikkaa viineineen edusti selvää A-luokkaa. Sen sijaan matkan järjestäjä/opas/kuski/maistattaja oli pienoinen pettymys ja yllättäen kierroksesta tiputettiin yksi viinitila neljästä pois ja sen tilalla kävimme omakustanteisesti katsomassa ceetaheja?!?! T.I.A. Meillä oli hiprakkaisen hauska päivä, vaikka lopuenlopuksi jälkimakuna jäi rahastus. Ainakin sateista päivää sai tuijotella sisältä käsin. Seuraavana päivänä metsästettiin matkamuistoja/tuliaisia oikein urakalla, ja lopulta työnteko tuotti tulosta, sillä ainakin kolme djembe-rumpua löysi uudet kodit ja onnelliset omistajat.



Viimeisenä päivänä hajautimme menomme mielenkiintojen mukaan, joten Eve jäi keskikaupungille kiertelemään kun taas minä ja Jenny suunnattiin junalla Simon's Towniin. Juna itsessään oli turistit kaikottava linja ja sinällään kiva kokemus. Ainoa vaan, että kukaan ei kertonut väliaikaisista järjestelyistä, joiden mukaan juna ei kulkenut määränpäähänsä. Sen sijaan välillä piti vaihtaa bussiyhteyteen. Niinpä uunoina istuttiin junassa ja ihmeteltiin sen liikkumattomuutta, kunnes konduktoori tuli kirjaimellisesti hakemaan meidät pois. Hah. Missattiin bussi ja jouduttiin odottamaan tunti kaupungissa, jossa ei liikkunut lehtikään. Syoksyttiin seuraavaan bussiin, saavuttiin Simon's Towniin ja käytiin yhdessä taidenäyttelyssä. Jätin pigviinit Jennylle, koska aikasemmalla käynnillä olin jo nähnyt niiden masentuneisuuden, enkä halunnut harmaannuttaa päivääni niiden synkeydellä. Tiemme erosivat ja minä kävin ihastelemassa leikkisää hyljettä satamassa sekä visiitillä kotimuseossa, joka oli ihmeellinen yhdistelmä muslimikulttuuria, apartheidia ja häitä. Lopulta palasimme hostellille pakkaamaan, ruotimaan tapahtumia ja muistelemaan matkaa. Kaikkien kauhuksi paljastui, että kaikilta meiltä oli loppunut luotto korteilta samaan aikaan. Tietysti epäilevinä ihmisinä, ainakin me siskokset, luotiin vaikka minkälaisia kauhukuvia ja oltiin jo ihan varmoja että kortit oli kopioitu epäilyttävässä kalamari-ravintolassa, jonne rumpukauppias oli meidät usuttanut jonossa nostamaan. Siinä lyötiin jo kämmentä otsaan hokien 'tietysti'. No, soitto luottokunnalle paljasti ettei mitään hullunkurista ollut tapahtunut. Siinä ehdittiin jo kotiväkikin huolestuttaa. Sorry kaverit. Kotimatkalla päästiin samaan kuvaan vielä Fifa-mikä-sen-nyt-nimi-olikaan-maskotin kanssa :)



Tässä siis valikoidut palat poukkoilevaa tekstiä. Näinpä vähintäänkin suurimmat notkahdukset arjessa on taas hetkeksi taltioitu suuren kansan tietoisuuteen. Tästä hetkestä vielä, että tiukka loppukiri on otettava lähinnä pianon ja laulun kanssa ja sitten alkaakin kuukaudessa olla koko yliopistourakointi ohi. Minä kärsin täällä flunssaa pois alta ja Eve ahkeroi täysissä sielun- ja ruumiinvoimissa. Se on moro!

-Jullu-

Viimeinkin päivitystä ihmisille!

Huh, voi kun tietäisitte kuinka kiireisiä me ollaan Jullun kanssa oltu viimeset puoltoista kuukautta. Yritän tässä vähän päivitellä sitä, mitä me koettiin tuossa kuukausi sitten, sillä se on kokemus, joka ansaitsee päästä blogiimme. Ollaan Jullun kanssa varmasti molemmat sitä mieltä.

Me saatiin mahdollisuus lähteä opettamaan maaseudulle musiikkia pieneen kylään nimeltään Elukwatini, joka sijaitsee n. 20km Swasimaan rajalta. Koulu oli lähinnä yläkoulun tyylinen, jossa vanhimmat oppilaat oli suunnilleen meidän ikäsiä ja luokat meni aina 12:sta saakka. Me majoituttiin Mpumalangan parhaaksi musiikinopettajaksi hehkutetun naisen luona. Heti alusta saakka me huomattiin Jullun kanssa että siinä naisessa oli jotain outoa... Ja juu, voinpa sanoa sanoa että aika jännäksihän se menikin loppua kohden.


Koulun kirjasto/musiikinluokka


Nainen oli rikas ja sen huomasi heti sen laukuista ja helyistä joita se kantoi. Ja autosta tietenkin. Nainen käytti meitä kaupassa aluksi ja vaati meitä ostamaan hänenkin ostokset, sillä hänhän ottaisi meidät omaan kotiinsa ja kokkaisi meille kerran päivässä. Olihan se ok, mutta ostoksissa oli kaikkea mahdollista vessanraikastimista sen omiin eväisiin. No, annettiins en mennä ohi, koska haluttiin olla kohteliaita. Koko puoltoista tuntia autolla ajettaessa kuunneltiin ihan tosi kovalla yhtä levyä, jossa oli jotain ooppera-aarioita ja vähän muutakin. Korvat särky, muttei kehdannu sanoa. Tämä kyseinen poltettu levy tuli meille hyvin tutuksi viikon aikana, sillä se oli ainoa levy jota kuunneltiin. Ja aina täysillä. Loppuajasta me mentiin aina ihan sekasin ku se pisti sen levyn soimaan ku ei sitä vaan enää kestäny. Käytimme defenssimekanismiamme ja hihiteltiin keskenämme takapenkillä itkemisen sijasta, vaikka se tuntu enemmänki kidutukselta.

Lisäksi ekasta illasta lähtien naiselta alko tulla aika jänniä kommentteja, kuten esim. se kysy multa ekana iltana kuinka vanha mää oon, ja sanoin no että 21. Nainen alko nauramaan ja sano "voi sinähän näytät ihan 40-vuotiaalta, sinulla on tuollainen vanhan naisen vartalo!" SIIS MITÄ?!?! Eihän siihen voinu muutaku nauraa.

Naisen talo oli suuri ja hyvin varustettu, kalterit ikkunoissa ja ovissa ja kaikkea. Vitsihän oli siinä, että meidät majoitettiin rakennukseen talon vieressä, jossa oli jonkinmoinen varasto, naisen suuri keittiö, ja vierashuone. Tuplalasiovi, ei kaltereita, kaksi sänkyä, vessa jossa ei ollut ovea (eli kun kävi asioimassa, niin pysty juttelemaan naamatusten), kylpyamme, johon tuli ainoastaan kylmää vettä ja sen reunalla oli vedenkeitin, jolla pysty lämmittämään vettä kylpyä varten. Huoneessa ei ollut vielä rakennettu välikattoa, joten oven ja katon väliin jäi pieni parin metrin rako, josta kaikki eläimet ja ihmisetkin ois päässy sisään. No, ei me valitettu, koska haluttiin olla kohteliaita. Ainoastaan sillon sanottiin jotain ku vessa ei enää vetäny ekan yön jälkeen. Sen jälkeen vedettiin se sisäpuolelta ja toivottiin että toimii! :D

Täytyy kyllä sanoa ettei nukkumisesta oikeen tullu ekana yönä yhtään mitään kun talon kolme koiraa (melko surulliset näyt) sai haukkukohtauksia vähän väliä. Ja kukkokin oli vähän sekasin ku se alko laulamaan jo neljältä, vaikkei aurinko ollu lähelläkään nousta.



Naisen toiminta oli kyllä tosi tympeää alusta loppuun, ja se vaan paheni päivä päivältä. Se vaan katos koululta omille asioilleen, ei kertonu meille mitään missä se oli tai mistä se tuli, tai montako tuntia ja mitä luokkia meidän pitäis opettaa. Sille meidän oleminen siellä oli loma hänelle, vaikka tultiin sinne musiikkikasvatuksen kehittämisen nimissä ja odotettiin yhteistyötä, jotta molemmat ospuolet voisivat oppia jotain toisiltaan.

Lisäksi se lausu meille loukkauksia siitä, että me ei muka tykätä sen tekemästä ruoasta koska ollaan hänen mukaansa totuttu syömään hampurilaisia ja ranskiksia joka päivä (!?!?!?), vaikkei oltu sanottu mitään pahaa sen tekemästä (tai sen apulaisen tekemästä) ruoasta. Päinvastoin. Lisäksi se oli sitä mieltä, että koska me ollaan ihan hullun rikkaita ja nirppanokkia, niin meitä ei varmaan haittaisi vinguttaa meidän visaa ja maksaa sen bensat. Huh. Ja tässä ainoastaan muutama asia joita se nakkeli. Vois melkeen päätellä että sillä oli ehkä mahdollisesti jotain meitä vastaan. Ja koska se oli hieman uhkaavan oloinen (heitti mm. avainnipulla oppilastaan kuoroharjoituksissa, koska se puhui vierustoverilleen), ei sille uskaltanu sanoa mitään.

Minä meinasin heittää koko leikin kesken päivää ennen oikeaa loppumispäivää, sillä en enää kertakaikkiaan kestäny sitä tilannetta ja sitä naista. Olin jo soittamassa jotakuta hakemaan meidät pois sieltä saman tien, mutta onneksi Jullu sai ylipuhuttua minut jäämään ihan vaan oppilaiden takia. Tuli kyllä kasvun paikka ku joutu nielemään kaiken ja katsomaan sivusta ku toinen ei välitä yhtään oppilaistaan, vaan kaikki mikä sille on tärkeää, on pokaalit, joita oppilaat hänelle kuorokisoissa tuovat.

Oppilaat näytti kävelevän noin 6-7km matkan kouluun ja takasin, eli maalla oltiin tosiaankin.




Oppilaat oli alusta alkaen mukavia. Lapset ja teinit on kaikkialla samoja. Oli se sitten Etelä-Afrikan tuppukylä tai Jyväskylä. Niiden kanssa meillä meni tosi hyvin. Meille yllätyksenä tuli kuinka vähän opettajat tietää musiikinteoriasta, vaikkei ne tunnu oikeen mitään muuta kuorolaulun ja yksinlaulun lisäksi opettavan ainakaan siinä koulussa. Me haluttiin opetuksessamme innostaa oppilaat soittamaan ja laulamaan, käyttämään instrumentteja ja avartamaan heidän omia näkemyksiään musiikista. Vaikka opettaminen oli vaikeaa oppilaiden heikon musiikintietämyksen ja materiaalin (soittimien/kirjojen yms)puutteen takia, se anto meille molemmille todella paljon ja oltiin tosi onnellisia kun nähtiin se kipinä, joka niissä syttyi ja kasvoi joka päivä. Vois sanoa että yksi hienoimmista kokemuksista.



Meidän opetus huipentui ehdottomasti perjantain, viimeisen päivän aamunavaukseen, johon me oltiin koottu porukka esiintymään "Stand by me" niminen biisi. Kaikki instrumentit mitä vaan löyty koululta (eli 2 kiipparia ja monta soittajaa yhtä kohden, 2 mbiraa jotka oli meidän, 2 djembeä ja 1 marimba)kasattiin yhteen. Yleisöä oli ku pipoa, eikä niille riittäny ainoastaan kuulla laulu, vaan kaikki halusi lopussa osallistua, joten vedettiin biisi uudestaan niin että kaikki sai laulaa kertosäkeessä. Olihan se hienoa kun 800 oppilasta laulaa yhdessä ja voi että millä antaumuksella!



Lähteminen oli vaikeaa, niinku voi kuvitella. Ei ainoastaan meille, mutta myös oppilaille. Se kyllä oli aika shokki, kun niille tuli ihan itku viimesenä päivänä. Kyllä siinä melkeen itelleki tuli.

Meidän emäntä vaikutti kuitenkin lopen tyytyväiseltä kun me lähdettiin. Täytyy kyllä sanoa ettei sitä tullut suuri ikävä.

Pikapaivitys Cape Townin Fish Hoekista:
Jennyn kanssa otettiin juna Simon's Towniin ja odotellaan jatkoyhteytta maaranpaahan internet-kahvilassa. Huomenna koittaa kotimatka kahdelle Pretorian kotiin ja yhdelle Lahden kotiin. Lomalla meilla on riittanyt vaarallisia tilanteita, vauhtia ja vilustumista, mutta kaikesta on selvitty! Napit syyhyaa jo matkakertomuksen pariin, mutta nyt jaakoon se viela salaisuudeksi. Kuullaan!

-Julia-

Tällä välin Etelä-Affenanmaalla... ja siinä lähistöllä..

No ei muutaku morjensta vaan kaikille asianomaisille, eli teille jotka käytte uskollisesti lukemassa meidän blogiamme. Ei olla tätä sanottukaan mutta on kiva käydä lukemassa kaikkia kommentteja ja saada vähän tukea sieltä mistä ikinä. Se tekee meidät iloisiksi. Ois kiva tietää kuinka moni oikeastaan käy lukemassa meidän blogia ja yritettiin löytää sellanen laskuri jonka vois liittää tähän sivulle ja joka näyttäis vierailijat. No mutta ei kuitenkaan sitte löydetty sellasta. Vielä.

Täällä on ollu kyllä melko hektistä, täytyy sanoa. Jäi tuosta edellisestä jutusta sen verran sanomatta että samaan aikaan minä raijasin ensimmäisiä suomalaisvieraita (Elinaa ja Riikkaa) ympäri Pretoriaa ja käytiin safarilla ja hengailtiin millon missäkin. Oli kivaa, kiitos teille!! :) Tässä vähän safarikuvia.







Me nähtiin kiraffeja, seeproja, sarvikuonoja, hippoja, monenlaisia antilooppisukuisia eliöitä (lempparini oli ehkä pikkuinen antilooppieläin nimeltään MacDonald HAHAHAHAHA), ronsuja ja KILPIKONNA. Ja se kilppari oli kyllä ihan random ku se juoksi hirveetä vauhtia keskellä ei mitään. Se siitä safarista.

Nojoo, sitte ku ekat suomalaiset lähti, niin seuraavat tuli tilalle. Tähän kyseiseen Suomen delekaatioon kuului meidän koulun opettajia (3) ja oppilaita (2). Voi pojat että meillä on kyllä ollu ihan hervotonta näiden ihmisten kanssa. Lähdettiin Botswanaan koko porukalla IP-tapaamiseen (Intensive period), joka kuuluu tähän North-South-South - projektiin. Tähän systeemiin kuuluu Kenyatta University, University of Botswana, Jyväskylän yliopisto, University of Pretoria, North-West - university ja UNISA. Eli yhteensä siis kuus yliopistoa, jotka tekee yhteistyötä mm. opiskelijavaihdon muodossa. IP:ssa oli kyllä mainio tilaisuus solmia suhteita ja tavata uusia tyyppejä.



Ja sitte on tämä 1 viikko, jolloin kaikki kokoontuu yhteen ja sitten on hulluna kaikkia workshoppeja ja luentoja jne. Oltiin käytännössä joka päivä 11 tuntia ainaki paikanpäällä, joten suhteellisen pitkää päivää tehtiin. Mutta oli se sitte mielenkiintostaki. Meidänki opettajat sai näyttää omaa osaamistaan luentojen ja workshoppien muodossa ja me oppilaat assisteerattiin heti tosi hienosti. Ei hirveesti ehditty nähdä Botswanaa sinänsä tiukkaakin tiukemmasta aikataulusta johtuen, mikä oli vähän harmillista. Mutta kyllä me päästiin käymään safarilla ja siellä me nähtiin MUSTA MAMBA, mikä on tosi harvinaista. Se aiheutti ehkä jonkinlaista joukkohysteriaa erityisesti yhdelle henkilölle, joka tosissaan luuli kuolevansa kyseiselle safarille sen vaarallisuuden takia. No enpä tiijä. Ei se kuollu. Eikä kukaan meistä. Että ihan hyvä saldo siitäkin reissusta.





Mitä Botswanasta jäi käteen... öö..
1. pääkaupungissa tallustelevat vuohet ja lehmät, jotka hengaili sulavasti keskellä liikennevaloja säännöistä piittaamatta
2. Kalliimpi hintataso verrattuna Etelä-Afrikkaan (ja myös eri valuutta)
3. 1 iso ukkonen
4. 1 iso paviaani tulomatkalla tiellä. Oli muuten ruma ja iso.
5. Rajanylitys oli jännä. Niillä on muka joku "systeemi" vaikkei ookkaan oikeesti, ja ne yrittää saada sen näyttämään systeemiltä laittamalla ihmiset täyttämään tuhat lappua ja tekemällä asiat hitaasti. Tämä on sitä byrokratiaa taasen. Rajan yli pääsi loppujenlopuksi näyttämällä niitä papereita ja laulamalla yhden laulun.

Emmää keksi nyt hirveesti muuta ku ei me oikeen päästy niin sisälle siihen kulttuuriin ku hengattiin vaan yliopistolla. Jos Jullulla tulee jotain mieleen se voi lisätä. Että tähän listaan voi tulla vielä päivitystä.

Täytyy vielä jakaa kaikkien kanssa suuri tähtihetki ja ehkä myös suurin källi mun elämässäni. Oltiin istumassa iltaa kuppilassa raskaan päivän jälkeen koko porukalla ja enää yks kokonainen päivä oli jäljellä konferenssia. No, minun opettaja Pekka sitten sano että "Eve, säähän sitte huomenna pidät hienon puheen siinä virallisessa lopetustilaisuudessa" ja määhän olin sitte vaan että "no justiinsa juu, aivan varmasti pidän", ku se oli vitsaillu jo Iinalleki samaisesta asiasta, joten ajattelin että no nyt on kyllä Pekka taas vauhdissa vitsiensä kanssa. No siinä sitte väännettiin juttua koko ilta siitä kuinka meen pitämään sinne puheen ja oon vaan viis minuuttia silleen että "öööööö....ö....ööööööööööööööööööööööööö... no niin....öö...ööööö.. kiitos." Meillä oli kaikilla hauskaa siinä vaiheessa.

No siinä sitte mietein että no olikohan se tosissaan vai ei, ku ei Pekasta ikinä tiedä. Kysyin kaikilta ja kaikki oli vaan silleen että no ei ne tiedä. Kukaan ei tienny, ei varmaan Pekka itekään tienny. Asia jäi siihen kunnes koitti suuri lopetusseremonia seuraavana päivänä. Kaikki oli paikalla. Kuultiin siihen alkuunsa yliopiston dekaanin 25 min puhe ja kyllä, arvasitte oikein, meikäläisen puhe siihen perään. Ei hyvänen aika, enhän mää ollu mitään valmistellu ku luulin koko juttua vitsiksi ja kaikki jotka minut vähänki tuntee, tietää että minä jos joku EN ole verbaalisesti kovinkaan lahjakas vieläpä englanniksi, taikka kovinkaan hyvä tilanteissa, joissa pitää käyttäytyä asiallisesti.

No, tilannehan meni silleen, että seremoniamestari (kyllä, siellä oli siis seremoniamestari) sano ihan lopussa että "..niin, onkohan täällä yleisössä sellainen kuin...Eve?....Ai siellähän sinä. No, nyt Eve tulee pitämään meille puheen"...Olin että voi hyvä hilma, mihin tämä päätyy tämä koko homma. Tiesin että johonki jännään paikkaan se päätyy aivan varmasti. Mää nauroin koko matkan ku kävelin sinne eteen ja mietein että mitä ihmettä mää sanon. Onneks muutki tajus että tässä on nyt tapahtunu joku källi ja kaikki oli ihan hyvin mukana koko jutussa. Paitsi minun suurin tukipilarini, suomalaiset, ne vaan nauro ihan kippurassa sielä yleisössä ja kaikilla oli videokamerat esillä valmiina taltioimaan minun suuri hetkeni valokeilassa täysin valmistautumattomana. En kyllä tiedä että saiko ne minkäänlaista kuvaa ku niiden kädet tärisi ja hytky naurun tahtiin.

Mutta niin. Siinä sitte vähän aikaan nauroin siihen mikkiin ennen ku aloitin puheeni sanomalla "That man is CRAZY!" ja osoitin Pekkaa (mikä on aika tosi pahasti sanottu tässä kulttuurissa auktoriteettia kohtaan) (tajusin sen vasta jälkeenpäin). Sanoinpa sen kuitenki. Ja sitte blaablaa kiitin kaikkia ja yritin sanoa jotain syvällistä koko konferenssista, joskin nauraminen pilasi vakavan hetken, enkä siis ollut uskottava. Sitte kiitin Jullua ja lopuksi sanoin että "MÄÄ PIDIN PUHEEN" ja tuuletin siihen perään. Sitte kaikki nauro. Ja mää nauroin kans. Mun puheestani tuli kaikkien lempparivitsi koko loppuajaksi. Haahaa.

No eikai tässä muuta tällä erää.
Moro!

-Eve-

25.2.

Oh my god I can't believe this, I've never been this far away from home


Meidän talon (obs. ei asuta Emun kanssa samassa talossa) siivooja on ihan hassu. Rebekka tuntuu hengailevan meidän talossa ja siivoojien kerhohuoneessa, laittaa ruokaa keittiössä ja tuo kovaäänisiä kavereita kylään enemmän kuin putsailee taloa. (Tutkimukseni mukaan muut siivoojat ei tee näin.) Noh, se on vielä ihan ok että mut herättää Reben kamu huutamalla kimakalla ja nasaalilla tuuttauksella "REBEKKAA" suoraan sisään taloon (jossa on luolan kaiku), mutta mitä tulee ruoanlaittoon niin kokki saisi olla kyllä vahtimassa ruokiaan käristyksen ajan. Rebekka pistää pavut pataan ja padan hellalle ja lähtee hengailemaan kerhohuoneella. Ensimmäisen kerran pelastin Rebekan papuparat ylikiehumasta, toisen kerran pelastin talorukan palamasta. Jälkimmäisellä kerralla oli pavut jo saaneet mustan peitteen ja talo savuhunnun.


Emulla on ollut vieraita kulunut viikko, joten päätettiin eriyttää meidän tekosia ja Emu kumppaneineen lähti safarille Pilanesbergiin (oon jo nähnyt ne kaverit siellä) ja mä suuntasin n.20 muun vaihtarin kanssa Clarensiin, joka on pieni kylä Lesothon kyljessä. Kolmen tunnin ajomatka venyi ruuhkassa noin viiteen ja loppumatkasta autojen piti ajaa hurjaa vauhtia, sillä tie oli täynnä syviä renkaanmentäviä kuoppia, joita pimeällä ei olisi enää nähty. Kiidettiin siinä sitten pakuilla kuin myyräpelissä konsanaan. Lopulta päästiin perille, mutta oikeastaan matkan jännittävin osuus oli vasta edessä. Talovastaava *ysk* Mrs. L *ysk* oli valmistanut meille illallista. Huomioonottaen kaikki kiputilanteet em. henkilön kanssa, etukäteen koko porukka oli vakuuttunut, että ruoka oli myrkytettyä ja yritti keksiä varotoimia ennen ruokailua. Mun kuvitelmissa kosto oli erityisesti osoitettu meille homesienikattoisille ja meni jotenkuten näin että talovastaava mutisee "kyllä teille sienet näytän" ja raastaa kantapäänsä ruokaan…
Ruokahalua oli siinä vaiheessa kerytetty pitkällä ajomatkalla, joten ketään ei hidastanut uhkakuvat, pääasia että ruokaa oli tarjolla. Odottamattomasti ruoka oli myös erittäin hyvää, eikä tähän mennessä kukaan ei ole kuulemani mukaan kupsahtanut…



Seuraavana aamuna, elinvoimaisena, lähdettiin ratsastamaan vuoristoon. Clarens on siis uskomattoman kaunis, vuorien ympäröimä kylä, joka on lähinnä rikkaiden valkoisten asuttama ja lomailtava. (Huhujen mukaan myös Brad Pitt ja prinssi Williams ovat löytäneet lomaparatiisinsa kylästä, mutta eipä vielä nähty pojuja mailla halmeilla.) Kauniita vehreitä vuorijonoja löytyi joka suunnalta ja me suunnattiin yhdelle niistä. Kuljettiin kaikki peräkkäin yhdessä jonossa ja saattaa kuulostaa että mä olisin jotenkin pro, mutta ihan oikeasti mun hepo ei suostunut muuten kulkemaan kun heti toisen hepan helmahöyryissä. Aluksi tietysti mun ego oli korkealla, mutta sitten kun tajusin että mulla ei ollut juuri osaa eikä arpaa ratsuni suunnitelmiin olo oli kuin perusturistilla Nastolasta. Terve. Oli huippuhauskaa ja maisemat oli tietysti pakahduttavia. Parasta oli ehkä kun törmättiin matkalla seeproihin, jotka tietysti ihmetteli että miksi noilla lajitovereilla on paiseet selässä. Ja me otettiin kuvia ja kuvia ja kuvia. Ai niin ja mä sain hevosenpaskaa naamaan. Mutta se on elämää se. Huippua.



Sunnuntaina minä, David ja Lyen mentiin vielä tutkiskelemaan jalan ympäristöä. Ei jaksettu lähteä patikoimaan vuoristoon, joten päätettiin kömpiä vuoriston juuria omatoimisesti, mutta ajatus olikin liian idealistinen, sillä kaikki alueet olivat yksityisomistuksessa. Toisin sanoen aina kun yritettiin löytää polkua luonnonhelmaan tie loppui ja osoittautui mahdottomaksi rämpiä pusikkoon. Toisaalta laidoilla koristi aidat ja "yksityisomistus"-kyltit. Lopulta paikallinen n.14-vuotias poika pyörineen lähti näyttämään meille polkua talojen takana ja päästiin siinä sitten vähän katselemaan puita ja muita. Kierroksen lopuksi käytiin vielä katsastamassa parit taidenäyttelyt ja käsityöliikkeet (joita kylässä oli paljon!). Kotimatkalla poimittiin vielä patikoijat vuorenjuurelta ja jatkettiin matka, maisemia ihaillen, läheiseen Besothon kylään. Kylä oli täysin turismille omistettu, mutta toimi tarkoituksessaan erittäin hyvin imitoiden entisajan Sotho-heimon kylää, jonka historiaa ja tapoja opas selvensi.



Siinä siis Clarensista ja sitten vielä pikaisesti eiliseen. Toissapäivänä nimittäin saatiin kutsu ihastuttavalta piano-opettajaltamamme tulla kuuntelemaan hänen showtaan Emprerior Casinolle Johannesburgiin. Opettajamme oli hankkinut meille liput ja eilen sitten lähdettiin hänen kyydissään kohti kasinoa. Oltiin Emun kanssa laittauduttu hienoksi ja täytyy myöntää, että tuntui aika absurdilta seisoa siellä keskiviikkoiltana ihmismassojen, värivalojen ja kaiken muovin keskellä. Nauratti lähinnä, Jyväskylän likat, hah. Ennen showta pujahdettiin syömään hienostuneesti. (Ruoka maksoi alle 10e/lärvi! ja parasta ruokaa tähän mennessä!). Illalliselta jatkettiin showhun, jonka piti olla englanniksi, mutta yllätys-yllätys, ainakin kolmasosa puheesta oli afrikaansia. Tyypillistä. Tietysti koko valkeanhohtava yleisö ilakoi röhötti niinä osina kaikista eniten, ihan ehkä vaan ylistääkseen omaa kieltään. Ainakin se osuus mitä ymmärrettiin oli ihan huvittava ja kaikenkaikkiaan viihdyttävää. Lopulta opettajamme talutti meidät backstagelle ja siellä esitteli meidät muun muassa shown isälle, päätähdelle Nathanielille. Ilta oli ihana irtautuminen arjesta, huolimatta muutamia ulkopuolisuus-tunteita kaiken afrikaansin keskellä.



Nyt häippäsen yliopistolle treenailemaan ja vastaanottamaan viikon viimeistä luentoa. Lauantaina saadaankin vieraita Suomesta (jos pilottilakko sen meille suo)! Jihajee!


-Jullu-

Oli muutes jännä viikonloppu.

Diverse as we are,
Together in joy we celebrate,
And in pain we endure together,
Promoting Brotherhood and Sisterhood,
From our hearts through our voices,
All humanity shall be inspired,
That is who we are,
The Chorale





Viime viikonloppu oli kyllä hlökohtaisesti mulle melkeinpä hauskin tähänastisista. Kuten tähän asti on käynyt ilmi, olemme Jullun kanssa liittyneet kuoroon nimeltä Chorale ja viikonloppuna olimme kuoroleirillä ihanassa Konkassa, jossain puskassa Rustenbergin lähistöllä. Ensinnäkin oli ihanaa päästä pois kaupungin hulinasta rauhalliselle maaseudulle huolimatta siitä että me päästiin lähtemään vasta 1,5h myöhässä alkuperäisestä aikataulusta (ylläri ylläri, African time). Toiseksensa oli tosi hienoa nukkua koko viikonloppuna vaan alle 6 tuntia tiukasta aikataulusta johtuen. Kolmaksenseksensantena oli mahtavaa tutustua kanssalaulajiin paremmin ja kumota ennakkoluuloja, joita joillain ihmisillä tuntui olevan meistä. Voidaan varmasti molemmat sanoa, että uusia kavereita tuli roppakaupalla.





Matkustettiin Konkaan yliopiston omilla pikkubusseilla ja aina vähän väliä autot pysäytettiin tienlaitaan jos jonkin syyn takia (välillä neuvoteltiin siitä kuka ajaa ensin maantietullin läpi ja välillä vaan pysähdyttiin tanssimaan tienlaitaan). Ihmisillä ei tuntunut olevan kiire vaikka aikataulu pissi pahemman kerran. Sain lisäksi myös todistaa tiukan väittelyn minibussissa siitä, kuinka maan presidentti ei osaa käyttää kondomia ja kuinka kansalaiset luonnollisesti ottavat oppia tästä käytösmallista. Väittely kääntyi jo parin minuutin kuluttua tyypilliseksi afrikkalaiseksi "keskusteluksi", eli huutamiseksi. Itse istuin aluksi penkillä säikähtäneenä sormet korvien tukkeena ja seurasin kun sylki vaan lensi joka puolella, ennen kuin tajusin, ettei tilanteessa ollutkaan meneillään mitään sen suurempaa kuin normaali keskustelu. Näin ne asiat selvitetään täällä päin.

Kokonaisuudessa viikonloppuna laulettiin n. 10h ja reeneissä tutustuttiin tulevan vuoden ohjelmistoon. Täytyy nostaa kyllä hattua meidän kuoronjohtajalle Mbusolle kun se jaksoi motivoida ihmisiä kaikki kymmenen tuntia, vaikka sekin oli varmasti tosi väsyny. Hauskintahan koko viikonlopussa oli se, että me ei oikeestaan ehditty nukkua. Illalla ohjelma jatkui aina puolenyön jälkeen, eikä nukkumaan päässy kuin vasta aikaisintaan yhden jälkeen. Ja sitte taas aamulla alotettiin lihaskunto- ja kestävyysreeneillä kello 5.00. Se ei siis tarkottanu että oltais herätty vasta viideltä, vaan urheilukentällä piti olla täydessä kuosissa klo 5. Ja sitte myöhästyneitä rangaistiin. Oli kyllä melkonen se meidän treenaaja. HUH. Se ei ollu varmaan mitään muuta elämässään tehny ku kiduttanu omia lihaksiaan, niin olihan siinä sitte helppo piiskata muita. Ja voi kuulkaa kyllä se siitä nauttiki. Mulla ja Jullulla ei oikeestaan ollu vaikeuksia näissä aamureeneissä, sillä ollaan molemmat urheiltu ja liikuttu - oltiin oikeastaan kovakuntosimmat tytöistä ja osasta miehistä myös, mikä yllätti meidät tosissaan. Osa tyypeistä hölkkäs ensimmäistä kertaa elämässään. Voin sanoa että niillä oli vaikeaa.

aamutreenien jälkeen kello 6.15 tai jotain.




Lauantaina meillä oli myös yhteishenkeä nostattavia pelejä ja leikkejä, mm. kajakointia silmät sidottuna. Siinä kyllä mitattiin tiimityötä, kun toinen istu ja melo silmät kiinni ja toinen navigoi edessä. Mulla ja mun parilla meinas mennä aika kiivaaksi se jossain vaiheessa ku mää tajusin sen asian että se kajakki menee oikealle jos meloo vasemmalla puolella ja toisinpäin ja se ei tajunnu että mää tajusin ja sitte mää yritin sanua sille mutta se ei kuunnellu ja ja ja ja. No anyway, päästiin hyvin kivuttomasti perille. Kaikilla ei menny yhtä hyvin. Yks pari ajautu koko ajan johonki piikkipuskaan joen toisella puolella ja ne tuli verisinä takaisin rantaan toooooooosi pitkän ajan päästä. Molemmat oli kyllä ihan kyrsiintyneitä toisiinsa. Että sellasta yhteishengen nostattamista! :D

Meillä oli myös vaikuttava kuoroonliittymisseremonia (kirjotetaankohan tuo yhteen vai ei. En tiiä.), jolloin meidän piti allekirjottaa sopimus sitoutumisesta kuoroon. Paikanpäällä oli myös diaesitys kuoron historiasta nykypäivään ja kappas vaan! KUKAS SE OLI PÄÄSSYT DIAESITYKSEEN IHANASSA PIKKUPIKKU ZULUPUVUSSAAN! No minä tietenki. Ja kaikki hihitteli siinä ympärillä ja minä vajosin penkissä puoli metriä alaspäin. No seki unohtu pian ku päästiin viettämään sen jälkeen iltaa pukeutuneina supersankareiksi. Siellä oli jos jonkinlaista supersankaria! Tässä pari esimerkkiä.


no tätä ette varmasti kukaan arvaa.


supernunna ja supermies.


Sunnuntaina aamulla aamutreenien ja aamupalan jälkeen osallistuttiin jonkinlaiseen jumalanpalvelustyyppiseen systeemiin kappelissa. Oli hyvin eri meininki ku mihin ollaan totuttu; ihmiset tanssi ja laulo ja jokainen joka tunsi poltetta päästä puhumaan uskostaan ja yleensäkin tärkeistä asioista, sai mennä ja puhua. Oltiin aika hiljasina Jullun kanssa sen jälkeen, koska se oli meille molemmille vahva kokemus. Yhden puhujan pääteemana oli perhe ja sen tärkeys, joten tietenkin oma koti ja tärkeät ihmiset tuli meille mieleen. Väsymys ja vähäinen uni vielä päälle, niin soppa oli valmis.

Loppu päivä menikin nuokkuessa ja sumussa, ku pää oli niin tyhmänä valvomisesta. Ei siitä ees kannata kertoa ku se oli niin tylsää. Mutta sen sijaan laitan kuvia.

Emun kämppikset kuoroleirillä.



Jullun kämppikset kuoroleirillä.


Maisemaa aamutuimaan



Eipä mulla oikeestaan muuta.
Ai niin, huomenna lähen safarille ku mulle tuli tänne kyläilemään pari tuttua naamaa Suomesta! Ja pitäähän niitten ny pari ronsua ja puffelia nähä.

Ollaan astialla!

-Emu-

(Kirjoitettu sunnuntaina 7.2.2010)

On ollut huippuhauska puoltoista viikkoa (siitä taaksepäin en enää muistakaan mitä kaikkea ollaan puuhailtu). Vielä siis palatakseni viime viikonloppuun, vierailimme tuolloin entisen suomi-vaihtarin Phiwen luona Johannesburgissa. Matka ei alkanut perjantaina lupaavasti kun kaikessa epähuvittavuudessamme saimme odottaa useamman tunnin, että Phiwe tulee vastaan meitä Pretorian keskustaan. Lopulta tapasimme Phiwen asemalla klo 16 ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti Jo'burgia pahimmassa ruuhkassa. Ei oikeastaan haitannut lainkaan, että n. 60 kilometrin matkaan käytimme lähes 4 tuntia ja kolmea eri minibussia, sillä kokemuksena matkanteko oli korvaamaton. Opimme käyttämään minibusseja ja samalla näimme arkisen ruuhkakaupungin sateen ja työpäivän jälkeisen väsymyksen keskellä - kuva ei ollut laisinkaan niin ankea kun näistä olosuhteista voisi olettaa. Päin vastoin Phiwe ja kanssakulkijamme olivat mitä mukavinta seuraa ja toisaalta ihmiset jaksoivat yrittää, oli tilanne kuinka toivoton tahansa.

Tulimme siis hyvin juttuun Phiwen kanssa. Juttelimme pitkään iltaan ja toisin kuin monessa muussa paikassa ei tarvinnut niinkään miettiä mistä aiheista on sopivaa puhua! [Toisinaan täällä on väsyttävää kun kulttuurien välisiä ristiriitoja on niin paljon, että on mahdoton olla puolueeton ja kaiken aikaa saa olla miettimässä mitkä aiheet ovat soveliaita riivittäviksi.] Hyvinnukutun yön jälkeen lähdimme seuraavana aamuna aikaisin osallistuaksemme läheisessä kaupunginosassa (townshipissä) pidettävään kuoronjohto-workshopiin. Aluksi otimme paikallisen taksin (=satunnainen ohi ajava auto, jonka ajaja haluaa tienata hieman rahaa) ja ajoimme asemalle, josta menimme seuraavalla minibussilla Thokozaan. Siellä kävelimme tuijotusten alaisina torin läpi ja useampien mutkien kautta koululle, jossa workshop pidettiin - vain puolisen tuntia myöhässä. African time - as they say. [Vaikkakin ihmiset täällä eivät pidä afrikkalainen aika -käsitteen toitottamisesta, mutta totta se on. Ainakin mustien (suonette anteeksi yleistämisen) sovituilla ajoilla on tapana venyä ja kaikennäköinen asioiden hoitaminen on hidasliikkeistä - tästä todisteena jonottaminen kaikkeen mahdolliseen.] Juuh, jälleen päivän epistolaan. Workshoppi alkoi lopulta (ehkä noin 1,5h myöhässä), mutta säestäjä ei koskaan saapunut paikalle. Ylläri ylläri, sain verestellä prima vista -taitojani aarioiden ja kaikennäköisten muiden klassisten teosten parissa. Lopulta soitettiin stemmoja nelikätisesti Even kanssa. Koko workshoppi, joka oli tarkoitettu township-koulujen musiikinopettajille (ja muille kuoronjohtajille) piti lähinnä sisällään sooloteoksia ja ohjeita klassiseen laulutapaan ja äänenmuodostukseen. (?!) Mukana oli vain yksi afrikkalainen laulu. Lopulta kestettyään 3 tuntia arvioitua aikataulua pidempään päivä sai päätöksensä. Palasimme Phiwen luo, tehtiin Even kanssa ruokaa, hörpittiin viiniä, tavattiin useita naapureita, kavereita, muuten vaan vierailijoita ja lähdettiin paikalliseen yökerhoon (ihan vaan tanssimaan muutama kappale) ja lähdettiin kotiin. Seuraavana aamuna Phiwe paistoi lettuja aamupalaksi ja me jatkoimme masut ja mielet tyytyväisinä, omin voimin(!), kohti Pretoriaa. Omin voimin, siksi että Phiwe ei tällä kertaa vaikuttanut olemassaolollaan minibussissa, vaan saimme erityispaikan kuskin vierestä hoitaen koko bussilastillisen (22 ihmisen!) maksun. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vaihtorahaa ei ollut, ennen kuin kuski kaivoi omasta taskustaan pientä. Siinä sitten huudeltiin aina takapenkille mm. "kuka ei ole vielä maksanut?", " kelle tuli 5 randia vaihtorahaa" ja "Onko kenelläkään kymppiä rikkoa vitosiksi?" Huh huh hauskaa oli!





Maanantaina meilä oli puolestaan ensimmäiset Chorale-kuoron harjoitukset. Jestas, oltiin Even kanssa ihan hymy katossa ja rentoiltiin kun kuoronjohtaja ilmoitti keikasta kolmen päivän päästä. Ajatuksena oli tietysti, että "eihän meidän täydy siihen osallistua". No harjoitusten jälkeen kävi harvinaisen selväksi että kuusi uutta laulua viidellä eri kielellä tuli opetella seuraavien kolmen päivän aika, koska "totta kai te osallistutte konserttiin" oli vastaus. Seuraavana päivänä yksi kuoroaisista opetti meille lauluja (joista meillä oli vain sanat, ei siis nuotteja!). Torstaina sitten lähes jännät housussa tavattiin muut kuorolaiset viimeisissä harjoituksissa, kerraten kaikki esitettävät kappaleet. Varsinainen sirkus alkoi, kun kävi ilmi ettei meille ollut lupauksesta huolimatta traditionaalisia heimoasuja. Pinkaistiin yhden kuorolaisen kanssa läheiselle asunnolle, josta saatiin matkaan Evelle rintaliivit ja hame (=esiintymisasu), mutta allekirjoittaneelle ei ollut edelleenkään asua. Lopulta komerosta löytyi helmi/hapsu-vyö sekä kaulakoru, jotka koristivat mustaa toppiani (=esiintymisasu). Pienen hyperventilaatio-kohtauksen jälkeen päästiin eroon alastomuus-tunteesta ja marssittiin ylpeinä lavalle zulu-asuissamme.



Kaksi maidon(/kauhun?)valkeaa tyttöä taisi erottua joukosta, mutta toivottavasti ei ainakaan puutteellisten taitojen perusteella, sillä sanat ja liikkeet oli opeteltu huolella ulkoa! Fiilis keikalla ja ainakin 4 tuntia sen jälkeen olo oli aivan fantatinen! Kaikki se energia, jonka kuoro ja uskomattomat tassijat saivat aikaan, ja jonka osana saimme olla oli sanoinkuvaamatonta.





Perjantain rentouduimme torstain iloittelun jälkeen ja valmistauduimme lauantain illalliseen, jolle meitä monella tapaa auttanut ja viihdyttänyt opettaja yliopistolta kutsui. Ihastuttavinta koko tapahtumassa oli, että kyseinen opettaja oli järjestänyt illallisen maittavine ruokineen lähinnä vain meitä varten ja kutsunut paikalle ihmisiä, joista olisi meille eniten "hyötyä". Saimme muun muassa kutsun vieraille viikon paikallisella maatilalla ja osallistua musiikki workshopiin sekä pinon muita ehdotuksia mitä meidän kannattaisi nähdä ja kokea. Illallinen oli kerrassaan mahtava kaikkine elämyksineen!

Sitten vielä viimeisimpänä tänään kävimme braai-piknikillä Nkwessä, joka on kaunis camping-alue vesiputous-uimalampineen. (Saimme kutsun ja kyydin ystävämme ystävältä, jonka tapasimme edellisenä tiistaina kuunnellessamme ystävämme bändiä läheisessä ravintolassa.) Kaunis kesäpäivä oli houkutellut alueen täyteen ihmisiä sekä erään eksyneen sonnin, joka lempeän uhmakkaasti hätyytteli ihmisiä tieltään.



Konkreettinen tapahtumalistaus antaa kuvaa MITÄ kaikkea ollaan puuhailtu, mutta toivottavasti myös MITEN kivaa meillä on ollut. Kuukausi on jo vierähtänyt, alkukangerrukset kärsitty ja loppuaika näyttää kalenterissä jo osittain ahdetulta. Mukavia ihmisiä tipahtelee taivaalta ja sille ei näytä tulevan loppua. Opinnotkin - kaikessa lukumääräisessä vähäisyydessään - vaikuttavat juuri sellaisilta kuin toivoimme (lukuunottamatta afrikkalaisen musiikin opettajaa, jonka puheesta ei saa selvää(!)). Pääkampus on vehreytensä, tilavuutensa ja opiskelijavetoisuutensa puolesta mahtava. Samoin myös urheilukampus, jonka sali on saanut jo suopean hyväksyntämme. Tässä laajuudessaan pintapuolisesti viimeisimpiä kiusauksia. Rumpu soikoon taas jatkossa rikoskumppanin Emun voimin.

Lööf, Jullu

Murimuri

Parhaani mukaan yritan sopeutua kulttuuriin, paastaa irti totutuista tavoista ja elaa kuten etela-afrikkalainen. Tanaan kuitenkin tormasin taas ristiriitaan: Mita oikeuksia minulla on? Mita voin vaatia saamatta nirson lansimaalaisen leimaa? Kotimme taalla ovat vaatimattomampia kuin kotimme Suomessa. Ensi alkuun vain piti totuttautua vanhan talon rajoitteisiin, ja kaikki olikin hyvin niin. Asia, jota en kuitenkaan voinut laittaa maan kaytantojen tai kehityksen piikkiin oli home katossani. Ilmoitin homeesta eteenpain, mutta ilmoitus tuntui kaikuvan tyhjille korville. Mitaan ei tapahtunut yli kahteen viikkoon, kunnes eilen menimme toisen samasta ongelmasta karsivan tyton kanssa uudelleen talovastaavan puheille. Vastaus meidan hyvinvointiamme koskevaan, vakavaan ongelmaan oli: "Ei se ole vaarallista, koska home/sienet ovat kuolleet". Tassa vaiheessa ajattelin, etta han ei voi olla tosissaan! Kun kerroin hengitysvaikeuksistani ja yskinnasta, han ilmoitti minulle etta se johtuu siita, kun saan kylmaa lattiasta. Tuohtumus nousi varpaista kattoon. Talovastaava piti meita tyhmina ja holhottavina lapsina! Lopulta en voinut muuta kuin kiittaa talovastaavaa tiedoista ja pyytaa silti jotakuta tarkistamaan katon.

Seuraavana paivana lahdin yliopistolle, silla tanaan oli viimeinen paiva rekisteroitya. Rekisteroityminen kun ei ollut onnistunut viela useista yrityksista huolimatta. (Tasta lisaa kohdassa Etela-Afrikan byrokratia.) Palattuani iltapaivalla kotiin loysin huoneestani miehen tikapuiden paassa laappimasta kattoani. Tervehdittyani miesta ja kummeksittuani sita, etta han ylipaansa oli paikalla. Mies kysyi, etteiko talovastaava kertonut minulle. Niinpa niin. Ei. Taas tuohdutti. Arvotavaroideni keskella seisoi tuntematon mies, joka hinkkasi kattoa niin etta roippeita ja roiskeita varmasti lensi sangylleni, muista tavaroista puhumattakaan. Olin taas lapsi, jolle ei suotu arvostusta ja yksityisyytta edes siina maarin, etta olisi ilmoitettu etukateen ihmisista, jotka tulisivat huoneeseeni ja toimenpiteista, joihin olisin varautunut siirtamalla tavarani. Yksityisyyden piittaamattomuudesta kertoo jopa jarjestyssaannot, joissa lukee, etta talovastaava voi tulla tarkastamaan huoneesi ihan mihin tahansa jarjelliseen aikaan. (Oletettavasti vaikkapa klo 3 aamulla on talovastaavalle jarjellinen aika!) Vaikka jarjestyssaannot ja maa itsessaankin ovat konservatiiviset, kiteytyy ongelma lahinna vain yhteen ihmiseen, talovastaavaan. Onneksi meilla on residenssin yllapitajina myös ihana pariskunta, johon voimme tukeutua ongelmissamme. (Kiitos heille muun muassa matkalaukkuni metsastamisesta!) He lupasivatkin puuttua talovastaavan toimiin ja jarjestavat tanaan kriisikokouksen keskustellen hoitamattomista talopuutteista, ongelmistamme seka erityisesti talovastaavan suhtautumisesta. En siis ole ainoa, joka on kohdannut talovastaavan ongelmaksi. Muun muassa tanaan kun Eve ilmoitti lattiassa olevasta rotanmentavasta reiasta. Talovastaava suuttui ja tiuski Evelle, etta miten kaikki edelliset asukkaat ovat voineet vuosia asua talossa ja yhtakkia meilla oli vain valittamisen aihetta. Paallimmainen tarkoitus kun oli Even vain ilmoittaa, ettei ole vastuussa reiasta, mutta toisaalta plussaa olisi myös, jos koko luomakunta ei asuttaisi hanen huonettaan. Samaan ottoon talovastaava tivasi Evelta miksei toinen asukas nukkunut aina huoneessaan. Hollantilainen pariskunta onkin jaanyt talovastaavan valvovan silman alle, silla konservatiivisuudessaan residenssi ei hyvaksy etta miehet ja naiset asuvat keskenaan tai etta edes vierailevat toistensa taloissa(!).

Olemme siis parhaamme mukaan yrittaneet sopeutua vallitseviin kaytanteisiin, mutta kun on kyse ihmisyydesta, omasta yksityisyydesta ja ihmisarvosta, tuntuu vaikealta ymmartaa etta se olisi hyvaksyttavaa. Enka tietenkaan halua, etta juuri kirjoittamaa yleistettaisiin kaikkiin ihmisiin taalla. Kuitenkin tama yksi ihminen tuntuu omasta mielestaan tekevansa meille palveluksia nojaten talosaantoihin ja maan tapoihin, kuitenkin niin etta han tuntuu saavan kaikkien paheksunnan niskaansa.

Viela nopea valistus maan byrokratiasta. (Seuraavassa on luvassa taysin turhaa, mutta sellaista turhaa joka antaa edes hiukan kasitysta miten me olemme taalla aikaamme viettaneet.) Rekistoroitymiseni yliopistoon on siis vienyt useita viikkoja, mutta tanaan vihdoin sain todistukseni eliittijasenyydesta :). Kaikki alkoi paperipinkan tayttamisesta kansainvalisyys-toimistossa. En voinut kuitenkaan jatkaa eteenpain, koska tarvitsin passin, vakuutuskortin, kopiot molemmista, seka alkuperaisen hyvaksymiskirjeen. Seuraavalla kerralla saimme edella mainitut, mutta emme paasseet pidemmalle, koska tarvitsimme selvittaa maksaako yliopisto lukukausimaksumme. Selvitimme asian ja saimme vahvistuksen. Paasimme jo huoneeseen asti. Paperimme kaytiin lapi ja saimme ohjeistuksen menna seuraavaan toimistoon. Menimme toimistoon, emme voineet rekisteroitya, koska meilla ei ollut tiedekuntamme kirjaa, josta olisimme nahneet kurssit. Meni taas paivia, etta saimme selville kurssit, joihin osallistumme. Kavimme taas yhdessa toimistossa, jossa kavi ilmi etta he viela selvittavat maksaako yliopisto maksumme. Musiikin laitokselta puolestaan sanottiin, etta kylla maksaa, meidan tulisi vain vieda tieto fyysisesti toisesta huoneesta toiseen (asiasta on tehty siis paatos). No lopulta tanaan kun viimein paasin rekisteroitymaan, menin parin sadan muun ihmisen taakse jonoon. Jonotin kunnes ihminen jonon paassa ilmoitti etta tarvitsen allekirjoituksen. Minut ohjattiin taas toiseen jonoon. Jonotin. Paasin ihmisen luo joka ensimmaiseksi ilmoitti etten tarvitse kopioita vakuutuskortistani ja repi ne irti (NE KOPIOT JOITA VARTEN OLIN VIIKKO SITTEN METSASTANYT KOPIOLIIKETTA!). Toiseksi, kukaan ei allekirjoittanut paperiani ja lopulta vasyneena mutta onnellisena sain todistukseni. Aika monta ihmista ehti nahda osoitetietoni ja kolme kurssivalintaani mustaa valkoisella ja lopulta yksi ihminen sitten kirjoitti osoitteeni ja kolme kurssivalintaani tietokoneelle ja tulosti minulle paperin. En tieda pitaisiko minun tuntea itseni taas piirun verran merkityksellisemmaksi, kun nain monta ihmista piti palkata hoitamaan asioitani, vai piirun verran pienemmaksi taman kaiken massiivisen alla.

Hallituksen (sis. mina ja Eve) toiveesta pieni listaus viela muista viime aikoina arsyttaneista asioista:
- Homeinen leipa, jonka ostin kaksi paivaa sitten, mutta jonka erapaiva on vasta huomenna. Soin sita eilen, homeisena. Allottaa vahan.
- Ostin 1Gb internetaikaa (maksoi R320=32euroa) sain vain puolet eli 500mb, vaillinaisten ohjeiden takia (latasin vahingossa SA:n ulkopuolista nettiaikaa, koska ohje ei maininnut vaihtoehdoista). Menin valittamaan ja pyysin saada 500mb lisaa. Myyja suoraan sanoen haistatti kakat. Asiasiakaspalvelu kunniaan. Tuli kallis netti. Tunnissa meni ehka kolmannes.
- Paineita. Yhtena paivana saamme kuulla etta: "suomalaiset osaavat kaiken. Tietavat kaikesta kaiken. Osaavat jokainen laulaa ja soittaa jokaista instrumenttia." Toisena taas etta "lansimaiset ihmiset ovat royhkeita". Hah.

Hallituksen toiveesta myos kootut palat residenssin saannoista:
- Taloissa ei saa nauttia alkoholia. Miehet saavat nauttia alkoholia miestenklubilla. (Lue: naiset eivat saa nauttia alkoholia.)
- Jos nainen tulee raskaaksi residenssissa, hanet haadetaan. (Kuukautiskiertoamme seurataan todennakoisesti pistokokein.)

On meilla ollut kivaakin :) Muahmuah. Ikavista asioista on aina helpompi murista.

-Julia-