Coast to coast

Sunnuntai 25.4.2010

Nyt on hyvä aika tutustuttaa kaikki kirjainyhdistelmään T.I.A. This. Is. Africa. Sovitaan tapaaminen, ketään ei tule paikalle. T.I.A. Jos joku sattuu paikalle, on hän ainakin tunnin myöhässä. T.I.A. Tietokoneen vie korjaamoon, se tulee rikkinäisempänä takaisin. T.I.A. Pyydät yhtä pahvilaatikkoa kaupasta, kotiin päästyäsi vartija ilmoittaa että portilla odottaa kotiintuloreittiäsi seurannut mies pahvilaatikkokasan kanssa odottaen oletettavasti maksua. T.I.A.

Ja tässä on vasta tämän viikon parhaita paloja "This is Africaa". En tiedä pitäisikö selitys "tämä on vaan tätä Afrikkaa", jotenkin helpottaa sitä mielipahaa mikä syntyy ei-afrikkalaiselle yhden kokonaisen maanosan omasta näkökulmastani joskin leväperäisenä näyttäytyvästä luonteenpiirteestä. Jotkin tapaukset ovat sattumia, ja toki ryssitäänhän noita tietokoneita Suomessakin. Jotenkin noita "sattumia" osuu täällä kohdalle vain huomattava määrä enemmän. Aika paljon enemmän tulee siedettyä tapauksia, jotka ei omaan opittuun kayttäytymismalliin sovi. Pienet asiat, kuten jonoissa seisoskelu kasvattaa vain mukavasti luonnetta, eikä se aina pahasta ole. Sen sijaan asiat, joihin sidotaan toisia osapuolia, eikä annettuja lupauksia sitten pidetäkään, synnyttää mulle ainakin tarpeetonta mielipahaa. Yhtenä esimerkkinä tästä meneillään oleva viikonloppu, joka on eristyislaatuinen siinä mielessä että sitä seuraavat maanantai ja tiistai ovat myös lomapäiviä. Vieläpä kun perjantaisin ollaan Even kanssa vapaita opinnoista, yhteenlaskettuna vapaita kertyi yhteensä mahtavat viisi. Ja kun kerran meillä alkaa Even lähdön lähestyessä yhteinen aika loppua, ajateltiin että tässäpä mahtava viikonloppu lähteä yhteen "matkat, joita täytyy tehdä ennen maasta poistumista"-listan kohteista.

No, ensiksikin vapaata viikonloppua tuli täyttämään perjantai-illan kuoron sosiaalitapahtuma. Eli mennään leffaan etc. Eikä siinä vielä mitään. Yksi päivä pois, neljä vielä jäljellä. Seuraavaksi kaverimme Johannesburgista ilmoitti että on tulossa meidän luokse viikonlopuksi. Siinä sitten kirottiin menetettyä viikonloppua, mutta tyydyttiin Even kanssa kohtaloomme. Tämä ärsytys oli kuitenkin vielä lievää sen rinnalla mitä oli tulossa. Perjantaina odotettiin leffateatterin aulassa muita kuorolaisia paikalle ja lopulta yllätys-yllätys me suomalaiset edustettiin kolmasosaa koko paikalle vaivaantuneesta joukosta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perua koko tapahtuma, sillä alunperin osaksi lippujamme sponsoroinut teatteri ei halunnut järjestää meitä muutamaa vaivaista katsojaa varten yksityisnäytöstä. Puuh. Seuraavana aamuna odotti uusi yllätys kun Eve sai tekstiviestin kaveriltamme, joka ilmoitti ettei tulekaan luoksemme. T.I.A.
Eritoten ei edes sapeta se että 'menetimme' pitkän viikonlopun. Se lähinnä vain luo ääriviivat ärtymykselle. Eniten ärsyttää se, että ihmiset eivät pidä kiinni sanoistaan. Ja sitten ottavat kevyesti äkilliset mielenmuutokset, ja sen että joku muu on ehkä luopunut omastaan toteuttaaksen 'yhteisen edun'. Ehkä eniten sapettaa kuitenkin se oma hyväuskoisuus, ettei osaa aina sanoa vastaan ja tehdä niin kuin itse huvittaa. Sillä se ei edes loukkaisi täällä, vaan on yhtä lailla osa kulttuuria. Enkä nyt väitä että ihmiset täällä olisivat kevytkenkäisiä tai itsekkäitä. Se on vaan varmaa, että tässä maassa luotetaan omaan ja Jumalan sanaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Maan/maanosan tapa hoitaa aioita ei aina vain iskostu sinisilmäiseen suomalaiseen. Ehkä Suomessa täkäläiset kiroasivat sitä, että joka sana otetaan niin pirun tarkasti. Maassa maan tavalla.

Tästä vallitsevasta henkisestä tilasta ja ulkoisesta sään harmaudesta onkin mukava siirtyä lomantakaisiin aurinkoisiin muistoihin. Meille Even kanssa loma alkoi jo henkisen paineen vapautuessa Mpumalangasta pala(u)t(u)essa. Muutaman päivän päästä siitä, keskiviikkona 24.3., Jenny ja Juho saapuivat ottamaan osaa Etelä-Afrikan valloitukseen. (B.t.w. Edellinen päivä oli yhtä T.I.A:ta mm. kyydityksen järjestämisen suhteen. Maassa kun ei ole julkista liikennettä. Mutta se tarina jääköön suulliseen kiertoon. En ota sitä tähän pilaamaan kultareunuksisia muistoja lomasta…:D) Jenny ja Juho tulivat aluksi opettelemaan pariksi päiväksi Pretorian tavoille. Toisin sanoen raahasimme raukkoja meidän opintojen, esiintymisten ja iltavientien mukaan, kunnes perjantaina lähdimme yhdessä minibussilla Johannesburgin kautta Durbaniin. Yksinkertaisuudessaan koko matka koostui siitä, että lähdimme kiertämään etelärannikkoa akselilla Durban-Kapkaupunki reittiin erikoistuneella Baz-bussilla. Matka toimi erinomaisesti tarkoituksessaan rentouttaa mielemme, sillä kaikki oli valmiiksi suunniteltu, pysähtymisetapit lyöty lukkoon ja kaikki hostellit varattu ennakkoon. Durbanissa vietimme kolme yötä tavaten viime vuonna vaihdossa ollutta Izeliä ja hänen veljeään Christoffia sekä yksinkertaisesti nukkuen edellisten viikkojen väsymystä. Durbania jäi käteen värikäs historia ja suurin Intian ulkopuolinen intialaisväestö. Muuten paikka jäi meille pintakäsittelyyn, mutta oli ainakin hauska päästä mukaan Izelin ja kumppaneiden braai-iltaan ja käristellä vaahtokarkkeja nuotiossa.



Durbanista suuntasimme Coffee Bayn paratiisiin, jonne tie ei ollut reikineen maailman mukavin, mutta ehdottomasti kärvistelyn arvoinen. Coffee Bay oli sivummassa turisteista ja tarjosi mahtavan sijan luontoretkeilylle ja chillailuun ja tutustumisen muihin maailmanmatkaajiin. Eve valitettavasti vaan sai osakseen flunssan ja joutui nauttimaan lähinnä oman hut:in (=olkikattoinen majan) sisäilmasta. Me Jennyn kanssa otettiin ilo irti hostellin tarjoamista ajanvietteistä ja ensimmäisenä päivänä lähdettiin neljän tunnin patikkaretkelle rannikkoa pitkin "reiälle seinässä" (englanniksi "hole in the wall" antaa paremman kuvan ja kuulostaa vähemmän ohjelmaformaatilta). Kyseessä oli siis luonnonmuodostelma, jossa merestä kohonneeseen kallioon oli muodostunut aukko. Patikoinnin jälkeen syötiin grillatut voileivät ja mä lähdin vielä uimaan "reiälle" muutaman muun kokelaan kanssa. Oppaamme varoitteli merenkäynnistä, joka kuulemma oli erityisen kova, ja antoi vain parhaille uimareille luvan hypätä. Vaikken ensin lähtölupaa saanutkaan, pienen taivutuskeskustelun jälkeen sain lähtölaskennan hypätä ja sinne ponnattiin. Huh. Seuraavana päivänä, joka oli myös viimeisemme, lähdettiin Jennyn kanssa testaamaan aallot ja itsemme surffaustunnin muodossa. Eihän siitä juuri mitään näkemisen arvoista tullut, kun suurimman osan vain ajasta nieli suolavettä ja vältteli rantautumasta, mutta uskomattoman hauskaa oli!!





Paljon aikaa lomasta kului matkustamiseen, eikä ihme kun kilometrejä tien päällä kertyikin yli 2000. Toisaalta kuitenkin bussin kyydissä sai levätä seuraavaa kohdetta varten, eikä tarvinut itse huolehtia perille löytämisestä.
Illalla saavuttiin pakolliseen välipysähdykseen Port Elisabethin (haisevaan) hostelliin. Aamulla ihastuttava kanssa-asuja tarjosi maidot aamukahviin ja se taisi olla koko paikan kohokohta. Lahdettiin nimittäin aamulla aikaisin jatkamaan matkaa Nature's Valleyhin, The Cragsiin. The Cragsista löytyi ihastuttava ekoperiaatteisiin nojaava hostelli, jonka terassilta avautui henkeäsalpaava metsämaisema. Paikan parasta stand-up-komiikkaa tarjosi eräs asukeista, hevonen nimeltään Jerepigo, joka ei selvästikikään ymmärtänyt omaa eläimellisyyttään vaan epätoivoisesti puski itseään sisälle taloon. Omistajaa vaan ei naurattanut yhtä paljon kuin meitä, kun matkalla olohuoneeseen Jerepigo rikkoi terassia koristaneen ison vaasin. Ups. Eve edelleen kipuili flunssan kanssa ja halusi jo tavata lääkärin. Luontoihmisinä hostellin väki ei vain tuntunut ymmärtävän tilannetta, vaan yritti käännyttää Even luonnonyrttien pariin. Kuulemma muun muassa juuri silloin uunista tuleva "marikakku" olisi vastaus ongelmiin. Onneksi Eve pääsi lopulta lääkäriin, välttyi kakulta ja lopulta pöpökin alkoi tehdä lähtöään.



Mulla taas oli fiksaantunut ajatus maailman pisimmästä benjihypystä Bloukrans sillalta jo Coffee Bayssa, jossa sitä suositeltiin mulle heti "hole in the wall"-hypyn jälkeen. Sattumalta hostellimme sijaitsi sillan lähistöllä ja niinpä tiesin heti, että nyt tai ei koskaan. Jenny ei paljon mukissut vastaan, joten otin sen täytenä hyväksyntänä, että molemmat mennään hyppäämään. Niinpä me sovittiin itsellemme kyyti sillalle, maksettiin hypyt ja päästiin sisätiloihin katsomaan muita hyppääjiä ja viimein Jenny plurauttaa "emmä voi tehdä tätä, mulla on kauhea korkeanpaikankammo". Haha. Lopun voi arvatakin. Kivuttiin sillalle ja aika piakkoin Jenny oli hyppyvuorossa (mikä oli täysi yllätys, sillä mä olin ilmoittautunut ensin). Jenny oli ihan kuutamolla, kun miehet sitoi jalat ja hyppyytti reunalle. Siitä sitten pienellä tuuppauksella tyttö lensi jo ilman halki vuoristosolaan. Mua jännitti enemmän Jennyn puolesta kuin itseni, varsinkin kun Jenny oli valitellut selkäänsä ja pelkäsi mitä sille käy. Ilmalento oli kuitenkin niin pitkä, 216metriä, että naru jousti hyvin eikä varsinaista toksähdystä koskaan tullut. Lopulta katseltuani muiden hyppäystä reilun tunnin verran otettiin mutkin vuoroon. Reunalla ei paljon ehtinyt jännäämään kun muut valmisteli naruja ja viihdytti, mutta heti hypättyäni (/tuuppauksen voimasta tiputtuani, tiedä kumpi) tunne oli aivan uskomaton. Lyhyen, mutta hetken pysäyttävän hetken vaistot huuti hallelujaa, mutta järkeilin mielessäni että 'jalat on kiinnitetty naruun, eikä tässä kuinkaan käy!!'. Huippua!

Samana päivänä tehtiin Jennyn kanssa myös pieni patikkaretki vesiputoukselle, josta palatessamme polulle sattui käärmeenpoikanen. Tietysti molemmat käärmepelkoisina ruvettiin polkemaan maata raivoisasti koko loppumatkan. Varmaan huvittava näky. Muuten matkalla villieläinten bongaaminen jäikin vähemmälle. Niinpä safarinkorvikkeena vielä aamulla herättiin Jennyn kanssa retkelle Monkey Landiin. Siellä yllätykseksemme opastetun kierroksen apinamaailman asukeista meille veti suomalainen nainen, joka teki vapaaehtoistyötä viereisessä 'Special Monkey Homessa'. Suomalaisiin muuten törmäsi harvoin. Kuulimme muista suomalaisista, jotka olivat joskus muinaishistoriassa kulkeneet reitillä. Terveisiä Annille ja Iinalle ;).



Knysnaa olimme Even kanssa saaneet kuulla hehkutettavan useasti, mutta ainakin mun mielestä paikalla oli vähän tarjottavaa. Lisäksi sattui olemaan pääsiäispäivä, joten paikat olivat enimmäkseen kiinni. Kapkaupungin läheneminen alkoi näkyä myös turistien määrässä ja hinnoissa. Esimerkiksi aiemmasta 40randin (n.4e) surffitunnista olisi Knysnassa saanut pulittaa jo 300randia (n.30e). Yhden yön jälkeen matkasimme Mossel Bayhin. Siellä varsin viihtyisää hostelliamme isännöi varsin mielenkiintoinen hemmo. Bisnesmiehenä isäntä tiesi kyllä millä keinolla rahat väännettiin matkailijoilta. Kehtasi jopa olla tarjoavinaan drinkkejä ja sitten vielä laskuttaa perästä. Hah. Varsinainen T.I.A oli samaisena iltana kun isäntä oli tarjoilevinaan juomia ja sitten itsekin nauttineena lähti autollansa kyyditsemään meitä merinäköalapaikalle. T.I.A. Mossel Bayn kauniissa merimaisemissa huimapää-parivaljakko Saksholm-Stolp päätti hypätä tandem-laskuvarjohypyt! Jäätiin petäjäiset siinä ihan ymmyrkäisiksi, mutta niin vaan alas tulivat. Eve saa enemmän kertoa kokemuksestaan toiste, kun en ollut sitä näkemässä enkä tuntemassa. Ei muuta kun respect.



2,5 viikon matkasta viimeiset viisi päivää vietimme Kapkaupunkin vilskeessä. Kaikessa suuruudessaan kaupunki tuntui vaikealta selättää. Niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa. Lisäksi kiertelyä haittasi lomasesonki ja sen tuoma ihmispaljous. Ensimmäiseksi halusimme hoitaa alta pois pakollisen Pöytävuori-kierroksen, mutta kuinka ollakaan päästessämme vuoren juurelle silmiemme alla avautui satojen metrien jono. Päätöstä ei voinut enää kiertää, varsinkin kun ihmisrysä olisi sama lomamme jokainen päivä, niinpä jonotimme kiltisti useamman tunnin. Lopulta ylöspääsy osti takaisin kaiken jonottamamme ajan, sillä maisema ylhäältä oli sanoinkuvaamattoman upea. Ylhäältä tuli tarkastettua myös Robben Island, jonne mielenkiintoa olisi ollut lähteä käymään, mutta joka oli koko loppuviikon täyteenvarattu. Loppupäivä kului vaellellessa Long Streetillä ja poiketessa kauppoihin. Ja koska viinintilat kuuluvat olennaisesti Western Capen maisemaan ja luonteeseen, oli viininmaistelu retki päätetty toteutettavaksi jo ennen koko Etelä-Afrikkaan tuloa. (Tarkemmin sanottuna retki päätettiin jo sinä päivänä kun Lonely Planetin South-Africa, Lesotho & Swaziland -opas tipahti Jyväskylän opiskelijakämpän postilaatikkoon.) Niinpä suuntasimme Juhon lähdettyä perjantaina 9.4. hostellin järjestämälle viininmaistelukierrokselle. Kaksi ensimmäistä paikkaa viineineen edusti selvää A-luokkaa. Sen sijaan matkan järjestäjä/opas/kuski/maistattaja oli pienoinen pettymys ja yllättäen kierroksesta tiputettiin yksi viinitila neljästä pois ja sen tilalla kävimme omakustanteisesti katsomassa ceetaheja?!?! T.I.A. Meillä oli hiprakkaisen hauska päivä, vaikka lopuenlopuksi jälkimakuna jäi rahastus. Ainakin sateista päivää sai tuijotella sisältä käsin. Seuraavana päivänä metsästettiin matkamuistoja/tuliaisia oikein urakalla, ja lopulta työnteko tuotti tulosta, sillä ainakin kolme djembe-rumpua löysi uudet kodit ja onnelliset omistajat.



Viimeisenä päivänä hajautimme menomme mielenkiintojen mukaan, joten Eve jäi keskikaupungille kiertelemään kun taas minä ja Jenny suunnattiin junalla Simon's Towniin. Juna itsessään oli turistit kaikottava linja ja sinällään kiva kokemus. Ainoa vaan, että kukaan ei kertonut väliaikaisista järjestelyistä, joiden mukaan juna ei kulkenut määränpäähänsä. Sen sijaan välillä piti vaihtaa bussiyhteyteen. Niinpä uunoina istuttiin junassa ja ihmeteltiin sen liikkumattomuutta, kunnes konduktoori tuli kirjaimellisesti hakemaan meidät pois. Hah. Missattiin bussi ja jouduttiin odottamaan tunti kaupungissa, jossa ei liikkunut lehtikään. Syoksyttiin seuraavaan bussiin, saavuttiin Simon's Towniin ja käytiin yhdessä taidenäyttelyssä. Jätin pigviinit Jennylle, koska aikasemmalla käynnillä olin jo nähnyt niiden masentuneisuuden, enkä halunnut harmaannuttaa päivääni niiden synkeydellä. Tiemme erosivat ja minä kävin ihastelemassa leikkisää hyljettä satamassa sekä visiitillä kotimuseossa, joka oli ihmeellinen yhdistelmä muslimikulttuuria, apartheidia ja häitä. Lopulta palasimme hostellille pakkaamaan, ruotimaan tapahtumia ja muistelemaan matkaa. Kaikkien kauhuksi paljastui, että kaikilta meiltä oli loppunut luotto korteilta samaan aikaan. Tietysti epäilevinä ihmisinä, ainakin me siskokset, luotiin vaikka minkälaisia kauhukuvia ja oltiin jo ihan varmoja että kortit oli kopioitu epäilyttävässä kalamari-ravintolassa, jonne rumpukauppias oli meidät usuttanut jonossa nostamaan. Siinä lyötiin jo kämmentä otsaan hokien 'tietysti'. No, soitto luottokunnalle paljasti ettei mitään hullunkurista ollut tapahtunut. Siinä ehdittiin jo kotiväkikin huolestuttaa. Sorry kaverit. Kotimatkalla päästiin samaan kuvaan vielä Fifa-mikä-sen-nyt-nimi-olikaan-maskotin kanssa :)



Tässä siis valikoidut palat poukkoilevaa tekstiä. Näinpä vähintäänkin suurimmat notkahdukset arjessa on taas hetkeksi taltioitu suuren kansan tietoisuuteen. Tästä hetkestä vielä, että tiukka loppukiri on otettava lähinnä pianon ja laulun kanssa ja sitten alkaakin kuukaudessa olla koko yliopistourakointi ohi. Minä kärsin täällä flunssaa pois alta ja Eve ahkeroi täysissä sielun- ja ruumiinvoimissa. Se on moro!

-Jullu-