Huh.

Taalla sita ollaan paat sekasin ja voi etta ku on kaikenlaista tapahtunu. Tassa tulee ensin meidan matkakertomus, koska matkustaminen tanne oli haasteita taynna meille molemmille. Mutta tanne paadyttiin kuin ihmeen kaupalla.
Tama tarina on tosi:
Tapasimme Jullun kaa Helsinki-Vantaan kentalla torstaina 7. paiva, jonka aamuna olin kuullu aika kammottavia uutisia lentojen perumisista, myohastymisista ja kaikesta muustakin epailyttavasta. Mina siis olin valinnut reittini Frankfurtin kautta ja Jullu Lontoon kautta, joten oltiin sovittu, etta nahaan Johannesburgissa ja kaikki menee hyvin ja blaablaablaa. No kaikki meni...jannasti?

Tehtiin siina lahtoselvitykset ja Jullulle sanottiin heti alkajaisiksi, etta sen lennot on taatusti myohassa. No ei siina mitaan. Ajateltiin etta no katellaan. Hengailtiin siina sitte ja poristiin, kunnes mun lento oli lahtemaisillaan AJOISSA jopa. Kun olin menossa koneeseen, ni Jullu huusi, etta sen lento nayttaa myohastyvan ainaki 2,5 tuntia. No mulle alko tulla jo aika paha mieli ku tajusin menevani Etela-Afrikkaan yksin. Eihan siina mikaan auttanu.
No, istuksittiin siina koneessa sitte tunti oottamassa lahtoa ja vihdoin ku paastiin taivaalle, ni tajusin etta mullahan jai aikaa koneen vaihtamiseen alle tunti. Siis voitte vaan kuvitella, etta Frankfurtin kentastahan selviaa keposesti alle tunnissa....NOT. Ku paastiin kentalle, mulla oli loppupeleista aikaa vaan 45 minuuttia. Olin jo aika luovuttanu siina vaiheessa, mutta ajattelin yrittaa. Rynnein ensimmaisten joukossa kentalle ja MITA SITTE TAPAHTU!!??? Siela oli sellanen nuori mies mua vastassa, joka huuteli Johannesburgiin menijoita. Mulla tuli melkeen itku ku paasin sen tyko ku olin niin onnellinen. Ai niin. Ja ettei kaikki ois niin helppoa, niin olin ollu jo monta paivaa sairaana eika mun olo ollu kovin kaksinen tuona paivana. No kuiteski, se tyyppi kysy multa, etta "Can you run" ja maa olin silleen etta "Well hell yes I can run if I'm going to make it" ja sitte me juostiin. Me juostiin koko Frankfurtin kentan lapi ku hullut ja oi etta ihmisilla oli hauskaa. Menin passin tarkastuksen lapi, jonojen ohi ja pahoittelin royhkeyttani, ja sitte turvatarkastuksen lapi, jonka jalkeen en ehtiny laittaa vaatteita takas paalle, joten olin kylla ihan huipun nolo ja kummallinen naky. Paasin kuitenki portille 5 min ennen ku se suljettais, ja sain lipun. Siina vaiheessa olin ihan hikimarka ja ei muuta ku koneeseen.

Hauskaa siina vaiheessa oli, etta mun viereen sattu istumaan sellanen keski-ikanen Clive from USA. Ja se ilmotti heti alkuunsa etta se vihaa Etela-Afrikkaa. No siina vasymyksen, ikavan ja stressaamisen tilassa mulle tuli sellanen romahdus, etta mita hemmettia oon oikeen tekemassa (elamani suurinta virhetta, juu, tiedan). No, se luetteli siina pari ensimmaista tuntia kuinka taalla joutuu joka paiva ryostetyksi, tapetuksi ja kaikkea mahollista silta valilta. No eipa siina auttanu ku nyokkailla. Se oli oikeen sellanen periamerikkalainen. Se oli joku ydinvoimatyyppi. Ja sitte sille oli kovin tarkeeta ku silla oli musta vaimo. Tai siis ei oikeestaan musta, vaan joku ihan ihmeen varinen, ja se selitti sita varisavya varmaan tunnin ajan. En jaksanu kuunnella. Ja sitte se kysy etta mita mun isi tekee tyokseen. No maa sanoin etta se on puutarhuri ja se oli ihan intona. Ja sitte sanoin sille myos etta mun aiti on opettaja, vaikkei sita kiinnostanu. Sita kiinnosti vaan Etela-Afrikan mollaaminen, vaimonsa varisavy ja mun isin tyo. Et sellasta seuraa.

Talla valin Julia kerkesi kuin kerkesikin Lontoossa koneeseen, joka oli myohassa lopulta melkeen viis tuntia. Huh.

No mutta kuitenki, maa tulin tunnin myohassa Johannesburgiin ja mulle valkeni aika pian etta jullu saattais kerita myos. No, maa sain jonki ihmeen kautta mun rinkanki ja paatin menna etsimaan jonku ihmisen joka ois meita vastassa. No eipa ollu ketaan. Olin siina vaiheessa jo niin poikkipuhkirikki, etta millaan ei oikeen ollu enaa mitaan valia. Etsin turvallisen olosen nurkan ja pistin siihen istumaan ja vaihoin siina samalla vaatteet ku asteita oli sellaset 25. Ja mulla oli paljo vaatetta. Soittelin sitte puheluita ja ootin siina sitte 2 tuntia, ennen ku joku soitti mulle etta mua ei loydeta. No mina loysin sitte taman meidan kuskin jonka kans ooteltiin Jullu perille. Mulla oli vahan sopeutumisvaikeuksia ohueen ilmaan ja olin melkeen ku humalassa jonku tunnin, ennen ku helpotti.

Ja Jullu tuli!! :D Ilman matkalaukkuja, mutta tuli kuitenki. Ja se oli elamani melkein hienoin hetki. Ihan vissiin. Ja Julluki oli onnellinen (toivottavasti)...no oli se. No meidat roudattiin sitte meidan kampille, jossa ooteltiin avaimia.
Mutta perille paastiin ja HALLELUJA meilla on nyt katot paan paalla.

Tassa tama matkakertomus nyt kyllakin hyvin myohassa ja ilman joitain tarkeita kirjaimia, mutta onpahan kuitenki. Me yritetaan paivittaa mahdollisimman usein ja kertoa kaiken sen, mita ensimmainen viikko toi tullessaan.

Se taytyy viela kertoa huolestuneille, etta olen nyt paljon terveempi jo, kun sain antibioottikuurin laakarilta ja oon lepailly ja kaikkea. Eli kaikki on nyt ok.

Palataan astialle!!!

Emu