Dumelang!

Saavuttiin juuri Even kanssa tekemasta kauppoja torilla. Tinkiminen on yksinkertaisesti vain jotain, jota kumpikaan meista ei osaa. Sita tuntuu pahoittavan toisen mielen kun kinuaa alennusta, mutta taalla se on tapa. Yleisesti ottaen Etela-Afrikassa on halpaa elaa - syoda ja asua. Kuitenkin kun paikallinen havaitsee turistin, hinnat yllattaen kaksinkertaistuvat. Tallainen lypsaminen on ymmarrettavaa huomioon ottaen maan koyhyyden ja lansimaisen hyvinvoinnin. (Me suomalaiset opiskelijat kun emme kuitenkaan kuulu aivan rikkaimpien piiriin.) Kauppiaat olettavatkin moninkertaistavansa tuottonsa jalkapallon MM-kisojen aikaan kesa-heinakuussa, kun turisteva valuu maahan ympari maailmaa. Muun muassa osa hotelleista on korvannut randit euroilla, niin etta ennen R100 (n.10e) maksanut maksaa nyt 100euroa. Katevaa.

No mutta se siita rahasta. Kymmeneen paivaan taalla Etela-Afrikassa on mahtunut jos monenmoista jannittavaa, uutta, pelottavaa ja ihanaa. Alku oli meille molemmille aika rankka. Lahes koko ensimmaista viikkoa piinasi Even tautisuus ja minun matkalaukun poissaolo, eika kodin ja laheisten hyvasteleminen seka taysin uuteen kulttuuriin sukeltaminen helpottanut tilannetta. Toisinaan vaivasi niin sanottu Sannan lanseeraama ”party lonelyness” kun kaiken uuden – ihmisten ja asioiden – keskella tuntee yksinaisyytta. Onneksi meilla Even kanssa on ollut toisemme, aina joku jolle voi purkaa. Toisinaan myös viesti kotoa piristi paivaa ja toisaalta myös ymparillamme monet muutkin vaihtarit kokivat samaa. Lisaksi opettajat ja entiset Suomessa vaihdossa olleet auttoivat meita ongelmissa ja kutsuivat kotiinsa ja syomaan seka tutustumaan maahan. Caroline jopa vei meidat vierailulle suomalaisen Ritvan luo, joka on viimeiset 35 vuotta asunut taalla Pretoriassa. Ajatuksien vaihtaminen suomeksi henkilon kanssa joka ymmarsi taustamme ja muuttomme taman kaiken keskelle tuntui kerrassaan vapauttavalta ja kotoisalta.

Nakymaa Pretorian yliopistolta.

Kulttuuri on siis ollut paras ystavamme ja pahin vihollisemme. Ihmiset taalla ovat ystavallisia ja lampimia. Ylimaarainen small talk voi joskus tuntua tyhjanpaivaiselta ja pinnalliselta (ainakin tuppisuu-suomalaisille :D), mutta toisaalta se on tavan lisaksi osoitus valittamisesta ja huolenpidosta. Kaantopuolena on se, etta vaikka kuinka ihmiset tuntuvat ystavallisilta, he eivat sita valttamatta ole. Taalla taytyy tosiaan tietaa kehen voi luottaa ja kenen seurassa kannattaa liikkua. Rikollisuus on taalla ammatti ja hyvalla onnella voi parjata vahan aikaa, mutta siihen ei kannata luottaa. Osa alkupaivien ahdistuksesta johtuikin siita, etta meita varoiteltiin kaikesta ”ala liiku taalla” ”ala pida paljoa rahaa mukana” ”ala kavele” ja niin edelleen. Tuntui, etta seuraavat 6 kuukautta olemme kotimme vankeja. Kaikilla taalla kun on auto - tai no, ainakin suurella osalla valkoisista ja hyvaosaisista mustista. Kuitenkin kokemuksien ja paivien saatossa on kaynyt selvaksi, etta osa varoituksista on ilmavia ja ymmarrettavasti taalla meita vastaanottaneet haluavat huolehtia meista parhaalla mahdollisella tavalla. Loppuen lopuksi oikealla asenteella ja katuviisaudella parjaa monessa tilanteessa.

-Julia-

International day jossain hornan tuutissa. Mukavaa oli!

Emu sai kaverin koirasta.

Jullu sen sijaan sai kamun 2-metrisesta boasta.